Lapin hulluus. Sitä on ilmassa aina näillä korkeuksilla. Toiset se parantaa, toiset sairastuttaa. Jos vaivaiskoivu on jo valmiiksi latvasta laho ja läpimätä, voi lapin hulluus iskeä siihen ruton tavoin ja antaa karun loppusilauksensa.
Näin kävi omalla kohdallani. En ole tullut sen hullummaksi. Kai. Mutta minun juurenihan ovatkin vankkaa länsisuomalaista tekoa, eikä tämä rauduskoivu niin helposti kaadu. Kai.
Tilanne tässä työpaikassa muuttui kuin kirkas taivas salaman iskiessä. Sain potkut ja irtisanouduin. Luottamuspula puolin ja toisin muodostui suunnattomaksi, ehkä suuremmaksi kuin olisi ollut aihetta. Myös perättömät huhut saivat kotkan siivet, kun käärmeitä vilisi nurkissa. Tosin kaikki huhut eivät välttämättä ole niin perättömiä, kun tutustuu historiaan... Riittääkö tämä kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta?
No voin valoittaa ehkä pikkuisen. Vuoden 2015 ensimmäiset viikot menivät mönkään ihan kunnolla. Priorisoin asiat ilmeisesti väärin ja annoin aikaani väärällä hetkellä rakkaalle ystävälleni ja parhaalle kämppikselle ikinä. Eräs revontulijahtiretki meni lahjakkaasti penkin alle erittäin monella osa-alueella, mutta tulipahan käytyä Norjan rannikolla! Yksi ongelmista oli myös orastava rakkaustarina, jota ei koskaan oikeasti edes ollut (ja mitä se muuten kellekään kuuluu, vaikka oliskin ollut, kun työnteko ei kärsinyt). Tarina sai osittain alkunsa pakkasta kestävien käärmeiden pyöriessä nurkissa. Tähän soppaan kun lisää ripauksen kateutta, tuota kuuluisaa lapin hulluutta ja villiä pohjolaa, alkaa lumipallo kasvaa. Ja se kasvoi, kunnes asiat alkoivat mennä merkilliseksi. Tässä vaiheessa laitettiin tarinalle piste.
Hyvää tässä on se, että huonoina hetkinä jostain kuitenkin löytyy välillä enkeleitä ja negatiiviset kokemukset saattavat joskus yhdistää. Kaikki ovat myös nähneet, miten olen tehnyt työni, eikä minun tarvitse syyttää itseäni tästä tilanteesta.
Huonoa tässä on se, että omalta kohdaltani luottamus ihan kehen tahansa on aivan murusina. Vaikka fyysistä vahinkoa ei oikeastaan olekaan, välillä tuntuu, että tässä ihmisessä on jäljellä enää vain kuori. Erittäin kova kuori. Olo on kuin jossain twinpeaksissa, taustalla tapahtuu kaikkea hassua, enkä tiedä kuka on kenenkin puolella. Harmittaa, etten uskalla täysin luottaa edes siihen yhteen ihmiseen, johon olen tähän asti luottanut sataprosenttisesti, ellen ylikin. Yritän tehdä asialle jotain, en halua menettää ystävää, jollaista en olisi uskonut edes löytäväni. Aika oli lyhyt, mutta kun elät yhdessä 24/7 ilman sähköä, ehdit jutella :)
Aikani täällä oli muutenkin yhtä iloa, meillä oli todella hieno, näistä ahkerista vapaaehtoisista ja työntekijöistä koostuva, porukka, lämminhenkinen ja hyvä ilmapiiri ja kaikki veikeät eläimet ympärillä. Yhtäkään tilalla vietettyä päivää en vaihtaisi pois ja toivon, että niitä tulee näiden ihmisten kanssa vielä lisää. Joskus, jossain.
H.
P.S. Muista, että pelastaaksesi jonkun päivän sinun ei välttämättä tarvitse tehdä muuta kuin kysyä: Onko kaikki ok? Niin helppoa se on.
Näin kävi omalla kohdallani. En ole tullut sen hullummaksi. Kai. Mutta minun juurenihan ovatkin vankkaa länsisuomalaista tekoa, eikä tämä rauduskoivu niin helposti kaadu. Kai.
Tilanne tässä työpaikassa muuttui kuin kirkas taivas salaman iskiessä. Sain potkut ja irtisanouduin. Luottamuspula puolin ja toisin muodostui suunnattomaksi, ehkä suuremmaksi kuin olisi ollut aihetta. Myös perättömät huhut saivat kotkan siivet, kun käärmeitä vilisi nurkissa. Tosin kaikki huhut eivät välttämättä ole niin perättömiä, kun tutustuu historiaan... Riittääkö tämä kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta?
No voin valoittaa ehkä pikkuisen. Vuoden 2015 ensimmäiset viikot menivät mönkään ihan kunnolla. Priorisoin asiat ilmeisesti väärin ja annoin aikaani väärällä hetkellä rakkaalle ystävälleni ja parhaalle kämppikselle ikinä. Eräs revontulijahtiretki meni lahjakkaasti penkin alle erittäin monella osa-alueella, mutta tulipahan käytyä Norjan rannikolla! Yksi ongelmista oli myös orastava rakkaustarina, jota ei koskaan oikeasti edes ollut (ja mitä se muuten kellekään kuuluu, vaikka oliskin ollut, kun työnteko ei kärsinyt). Tarina sai osittain alkunsa pakkasta kestävien käärmeiden pyöriessä nurkissa. Tähän soppaan kun lisää ripauksen kateutta, tuota kuuluisaa lapin hulluutta ja villiä pohjolaa, alkaa lumipallo kasvaa. Ja se kasvoi, kunnes asiat alkoivat mennä merkilliseksi. Tässä vaiheessa laitettiin tarinalle piste.
Hyvää tässä on se, että huonoina hetkinä jostain kuitenkin löytyy välillä enkeleitä ja negatiiviset kokemukset saattavat joskus yhdistää. Kaikki ovat myös nähneet, miten olen tehnyt työni, eikä minun tarvitse syyttää itseäni tästä tilanteesta.
Huonoa tässä on se, että omalta kohdaltani luottamus ihan kehen tahansa on aivan murusina. Vaikka fyysistä vahinkoa ei oikeastaan olekaan, välillä tuntuu, että tässä ihmisessä on jäljellä enää vain kuori. Erittäin kova kuori. Olo on kuin jossain twinpeaksissa, taustalla tapahtuu kaikkea hassua, enkä tiedä kuka on kenenkin puolella. Harmittaa, etten uskalla täysin luottaa edes siihen yhteen ihmiseen, johon olen tähän asti luottanut sataprosenttisesti, ellen ylikin. Yritän tehdä asialle jotain, en halua menettää ystävää, jollaista en olisi uskonut edes löytäväni. Aika oli lyhyt, mutta kun elät yhdessä 24/7 ilman sähköä, ehdit jutella :)
Aikani täällä oli muutenkin yhtä iloa, meillä oli todella hieno, näistä ahkerista vapaaehtoisista ja työntekijöistä koostuva, porukka, lämminhenkinen ja hyvä ilmapiiri ja kaikki veikeät eläimet ympärillä. Yhtäkään tilalla vietettyä päivää en vaihtaisi pois ja toivon, että niitä tulee näiden ihmisten kanssa vielä lisää. Joskus, jossain.
H.
P.S. Muista, että pelastaaksesi jonkun päivän sinun ei välttämättä tarvitse tehdä muuta kuin kysyä: Onko kaikki ok? Niin helppoa se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti