Loppu lahenee!

Heippa!

Nyt ihan pikainen pikku paivitys :)

Mulla oli hurjan hauska ja kiva reissu pohjoiseen. Ala anna sanan pohjoinen hamata, lampotila huiteli viidessakympissa silloin talloin :) Kaikilla 15 matkaajalla tuntui olevan sellainen asenne etta 8 paivan aikana yritetaan tulla kaikkien kanssa toimeen vaikka ollaankin yhdessa 24/7, ja se toimi. Nama viimeiset pari paivaa vietinkin uusien saksalaisten kavereiden kanssa ja tanaan aamulla nautittiin parin tyton kanssa ruotsalaisen hotelli/ravintolan brunssista, voi kuinka jouluista! :) (ikkunasta kun katsoi, oli vahan outo olo, kun lumesta ei ollut tietoakaan)

Viimeisen yoni vietan tyokaverin irkku-perheen luona ja huomisaamuna odottaa lento. Kyl taa ihan kivaksi siis loppujen lopuksi muuttui. Reissuilla nain ja tein paljon kaikenlaista, mutta lopputulemana voin sanoa, etta aika tyhjaa talla puolella mannerta on, puskaa, puskaa ja puskaa :D Tosin natteja kolkkiakin siella taalla loytyy, jos vaan takapuoli suostuu istumaan autossa satojen kilometrien ajan. Ehkapa laitan viela suomesta kasin muutaman kivan kuvan reissulta... Nukuttiin sangyissa ulkona, pelleiltiin (kiitos erityisesti sveitsilaisen, norjalaisen ja saksalaisen!) nakyi villeja kenguruita, mustekala, aivan mahdottoman kauniita biitseja ja kummituksia! :D

Niin, mieli oli hyva, mut fyysisesti mua koeteltiin; ekana iltana niskassa oli punkki, parin paivan paasta loin nyt tulehduksissa olevan varpaani maassa olleeseen laattaan, ihanalla snorklaus-monkija-reissulla poltin selkani ja koko ajan olen karsinyt jonkin asteisesta flunssasta, joka alkoi kamalalla kurkkukivulla, kenties angiinalla. Mut en ole antanut noiden pikkuseikkojen haitata, on ollut kivaa, hyvilla mielin mahdottoman kalliin antibioottikuurin kera Suomeen huomenna ja tasan kuukauden paasta Islantiin, palataan! :)

Ihanaa joulua kaikille! (en vielakaan pysty ymmartamaan, etta joulu on jo ihan kohta!)

Lopun alkua...

Moi!

Eipä ollutkaan vaarallisia tilanteita tai vauhtia eikä tullutkaan mustelmia viime viikolla, vaikka niin hieman uumoilinkin. Alkuperäisenä ajatuksena oli kuluttaa vapaapäivä värikuulaillen Perthin (kuulemma) hienolla sotatantereella, mutta homma alkoikin mennä sen verran hankalaksi, että luovuin ajatuksesta ja toivoin sunnuntaiselle vapaapäivälleni aurinkoa, jonka seurasta ajattelin nauttia biitsillä rentoutuen. Eipä säätiedotukset olleet ihan samaa mieltä kanssani, sunnuntaille lupailtiin vilpoista, eli n. 25 astetta, ja sadekuuroja, mutta sitten löytyikin varasuunnitelma, suomalaisen Nooran ehdottama tapaaminen kahvin tms. merkeissä ja sehän sopi kuin nenä päähän! Päätettiin kuitenkin seurata säätilannetta ja ratkaista tekemisen laatu vasta sunnuntai-aamuna. Ja niinhän siinä sit kävi, ett mentiin biitsille, eikä sateesta ollut tietoakaan :) Oli kiva päivä, mukava tavata uusia ihmisiä ja hengailla kaikessa rauhassa, rennosti auringon alla. Rannalla muuten tapahtui kosinta, taivaalla lenteli lentokone, vetäen perässään tekstiä: ”Jess I love you, will you marry me?” Vähän niinkuin elokuvissa, vastaus tosin jäi arvoitukseksi :) Päivää paransi merkittävästi myös se, että rakkaalta siskoseltani tuli aamulla paketti täytettynä Julia-karkeilla ja kirjeellä. Voiko parempaa ajoitusta olla, joulukuun ensimmäinen aamu, vähän niinkuin joulukalenterin ensimmäinen luukku olisi auennut! :)

Niin ja tämä on tosiaan mun viimeinen työviikko, aivan ihanaa!!! Maanantaina lähden kahdeksan päivän reissulle rannikkoa pitkin ylöspäin jossakin random-porukassa ja kun retkeltä palaan, vietän vielä muutaman päivän Perthissä nauttien kenties reppureissaajien seurasta hostellissa, minkä jälkeen liihotankin sitten jo koti-Suomeen, aivan ihanaa, sekin! :)

En ole paljoa työmeiningistä blogissa avautunut, mutta kerrottakoon nyt vaikka sen verran, että tämä työjakso on ollut ehkä elämäni kamalin! Kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Ja olen erittäin iloinen, että loppu on jo todella lähellä! :) Verta on vuotanut välillä nenästä (mm. hevosen pää on kova) ja välillä jostain pikku haavoista, mitä hevoshommissa on sattunut tulemaan, hiki nyt on virrannut ihan työtohinassa ja kyyneleet ovat syntyneet silloin tällöin vallinneesta yksinäisyydestä, kiukusta ja surumielestä. En tietenkään itsekään itsepäisyydessäni ja väitellessäni varmasti ole maailman ihanin ihminen, mutta loppujen lopuksi olen aika kiltti enkä kovin pitkään jaksa henkisesti sitä, että jokaikisestä pienestäkin asiasta valitetaan aina ja jatkuvasti, nauretaan selän takana ja tunne siitä, että joku kyttää jatkuvasti tekemisiäsi odottaen uusia virheitä, on aika raskas kantaa sisällään.

Tänne tullessani mielessäni oli kuva hevostilasta maaseudulla, huoneesta ehkä tilan päärakennuksessa ja iloisesti uuden tyypin vastaanottavasta RENNOSTA australialaisesta työnantajasta. Tuo kuva nyt murentui aika lailla samantien purkaessani tuloiltanani kamoja lähiökämpässä, jossa vilisi torakoita, hiiriä ja ties mitä muita öttiäisiä. Seuraavana päivänä kävin tallilla, jossa kättelimme pomon (kireä kuin viulun kieli) kanssa pikaisesti toisiamme, siinä se. Tänne tultiin todellakin töihin, vain ja ainoastaan töihin. Toisaalta siihen olin kyllä valmistautunutkin, mutta ehkä odotin kuitenkin jotain... Ehkä edes pientä kiinnostusta minua kohtaan tms... No sellaista ei ollut. Itsetunto on myos ollut jatkuvasti miinakentällä astuen miinoihin, vaikka olen hoitanut hommani riittävän hyvin ja huolellisesti ottaen huomioon sen, että ihminen, joka on ollut töissä muutamia viikkoja, saattaa ehkä joskus tehdä vahingossa virheitä, unohtaa jotakin tai esimerkiksi jättää huomaamattaan yardiin sentti x sentti -kokoisen paskakipinän tai pari. Tilannetta ei ollenkaan ole parantanut se, että myös, varsinkin aiemmin, asunnossamme minun on ollut järkevintä pyrkiä olemaan hyvin hyvin näkymätön, koska ei ole voinut tietää, mistä aussikämppikseni milloinkin on päättänyt valittaa. Onko se sitten ollut se, että kulutin älyttömästi sähköä pitämällä esim. terassin valoa päällä n. 5 minuuttia (laitoin kengät jalkaan), kun hänen oma televisionsa oli päällä 24/7 tai joku aivan muu juttu. Onneks se kämppis lähti ikuisiksi ajoiksi pois juurilleen ja tämän uuden perheen kanssa jaan elämääni vain hetken.

Jotenkin olen myös jäänyt ja ehkä jättäytynytkin loppujen lopuksi tarkoituksella pois vapaa-ajalla hevospiireista (ja tyoajat huomioon ottaen, muita ystavyyssuhteita on haastava luoda). Eli elämäni on koostunut lähes yksinomaan työnteosta ja kun ilmapiiri on kireä ja mieluummin ilkeä kuin iloinen, ei tämä ole ollut ollenkaan helppoa. Ei siis ole saanut muuta ajateltavaa eikä päässyt sen avulla eroon ikävistä tunteista... Tai jotain... Tosin kaikki tekemäni retket ja ne muutamat uudet, hevosmaailman ulkopuolella tapaamani ihmiset ovat piristelleet vapaapäiviäni suunnilleen kerran viikossa, onneksi!

Mutta hei, oli miten oli, nyt ollaan jo voiton puolella, enkä silti kadu tänne tuloani, muutamat työkaveritkin ovat alkaneet vaikuttaa ehkä ihan mukavilta ja ajan kanssa voisivat ajatukset ja tunteet tätä paikkaa kohtaan muuttuakin. Mitään tarvetta ei meikäläisellä tosin ole tähän kaupunkiin pidemmäksi aikaa jäädä :D Ja kaikesta huolimatta tämä on hyvä kokemus, pidän edelleen Australiasta maana ja hevoset. Ei, en ole vielä kyllästynyt noihin välillä ärsyttäviinkin höpönassu-karvaturpiin, paremminkin toisinpäin, lisää, lisää, lisää! :)

Sen tosiaan voin sanoa, että jos joku muu tähän tahtoo ryhtyä, kannattaa pakata laukkuun rutkasti itsevarmuutta, luoda ystävyyssuhteita kenties vaikka jo sosiaalisessa mediassa ja hankkia itselleen varasuunnitelmia, jos elämä alkaakin vaikuttaa pelkälta suossa rämpimiseltä. Luovuttaa ei ihan heti kannata, mutta liikakin on liikaa :) Ja mihin ikinä kuka tahansa nyt matkustaakin, kannattaa aina muistaa ottaa mukaan släpärit (= lipsuttimet, varvastossut, miksikä niitä ikinä kutsutkin) ja jotain lämmintä! Ilmastointi on usein tehokas ja lattiat likaiset! :)

Olipas mukava pikku vuodatus, eiko?! ;) Jos suinkin ehdin ja kykenen, kerron viela viimeisesta retkestani Lansi-Australiassa ja viimehetken kuulumisia ennen lahtoa tai lahdon jalkeen... Tai sitten palaan asiaan aivan toisenlaisessa ymparistossa, jaatikoiden keskelta Islannista! Mutta oli, miten oli, palaan asiaan... Kiva, etta olet jaksanut lukea juttujani, kiitos! :)

Rauhaisin mielin, 

Heli

Kroisos P.

Mo!

Tyokaverit laukkakisapukeutumismalleina :)

Eilen, lauantaina, oli Supersaturday, laukkaelämän iso juttu: isot kisat, isot rahat, täällä Ascotissa. Ja kisathan ovat paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa, kun on pikkuisen omaakin rahaa pelissä, eli höristin aamulla korviani kuullakseni työkavereiden veikkauskeskusteluja, tein tarkentavia kysymyksiä vinkkejä koskien ja ennen ensimmäisen kisan alkua menin veikkauspisteelle kourassa tukko rahaa ja pistin asiantuntevasti rahat menemään (tukko=muutama kymppi, asiantuntevuus=”miten tää lappu oikein täytetään, voitko täyttää puolestani, mulla on hevosten nimet, en tosin tiedä numeroita tai lähtöjä”). Meiltä kisoissa oli kuus hevosta, tietenkin veikkasin vain ”omiamme” ja ihan hyvinhän se meni, kaksi voittoa, kaksi kolmosta ja kaks vailla sijoitusta, vaikka periaatteessa juoksivat, ainakin toinen, kiitettävästi, paikka vaan oli vähän huono. Mähän veikkasin paria voittoa, kolmea sijoitusta ja sit jotain, mitä en ihan ymmärtänytkään ja sain omani takaisin, oikeastaan kolminkertaisesti, woohoo!!! :D Eilen oli muutenkin kisoissa ihan mukavaa, siellä oli päivän päätteeksi livebändikin ja oli pitkästä aikaa tosi kivaa tanssia kivan, vähän reggaehtavan musiikin tahtiin! :)

 

Tahan jain seuraavaa suuntaa ihmettelemaan

Muuten kaikki on rullaillut taas normaaliin tahtiin, torstaina oli jälleen mun vapaapäivä. Sain tietää asiasta keskiviikkona aamupäivällä, joten enpäs ihan hirveästi ehtinyt mietiskellä, ett mitäs sitä tekis, mut onneks mulla oli muutamia juttuja pääkopan varastossa odottamassa toteutusta. Eli, koska en ollut niin uupunut kuin olisin voinut olla, seikkailin junalla ja bussilla Whiteman-parkiin tai paremminkin puiston laidalla sijaitsevaan Cavershamin villieläinpuistoon. Bussi tiputti mut melkein keskelle ”ei-mitään”, eli isomman tien varteen, pysäkille, jonka läheisyydessä oli tienviitta: Whiteman park, Caversham – 1.5 km. Eipä siinä sit paljoa tarvinnut mitään tarkentavaa keltään kysellä, kun talojakaan ei ollut lähimain, eli lähdin kipittämään kohti puistoja. Oli jotenkin vähän outoa kävellä sellaista mutkikkaan autotien vartta lähes keskellä kuivunutta metsää, vastaan tuli vain varoituskyltit käärmeistä, kenguruista, linnuista ja jostain muista öttiäisistä, jotka saattavat ylitellä tietä... Noh, jonkun aikaa käveltyäni alkoi näkyä ”valoa tunnelin päässä” ja aika pian näinkin Cavershamin pihapiirin. Ennen villieläimiä seikkailin hetken Whiteman parkissa, infopisteen täti sai suostuteltua mut puolen tunnin vintage-junaretkellekin, joka nyt oli pikkuisen feikki, mut tulipahan kätevästi nähtyä pääpiirteittäin kyseinen puisto. Täti sanoi, ett matkanvarrella saattais näkyä villejä kenguruitakin, mut kuka höpö kenguru nyt haluais olla tasaisin väliajoin torvea toittottavan junan radan läheisyydessä?!?

Tallaisilta ei paljoa tieta kysella

Junamatkalla

Junaretken jälkeen suuntasin alkuperäiseen päätavoitteeseeni, eli Cavershamiin, katsomaan australialaisia otuksia. Puisto on aika pieni ja siellä on tosi tosi paljon lintuja, lintuhäkit vois olla isompiakin, mut eipä eläimet kovin kärsiviltä vaikuttaneet. Olin kuullut, että siellä pääsee myös lähikontaktiin punajättikenguruiden kanssa, mietiskelin etukäteen, että onnistaakohan mua ollenkaan ja saankohan hipaistuakaan tuota, kenties Australian kuuluisinta, pussieläintä. No, kun pääsin punajättien hallinnoimalle alueelle, ei asiasta ollut enää epäilystäkään, niitähän oli siellä kasapäin! Tyypit olla möllöttivät nurmikolla ja odottelivat, että vierailijat tulivat herkkujen kanssa viereen rapsuttelemaan ja tunkemaan pellettejä suuhun :D Tuli vähän sellainen olo, ett olin enemmänkin tekemisissä isojen, ehkä pikkuisen ylimielisten, lemmikki-pupujen, kuin villieläinten kanssa, mut mikäs siinä, pompottelijat saivat namunsa ja mä tunsin niiden pehmeän turkin, kaikki voitti! :)

Seuraava etappi kenguruiden jälkeen oli Vompatti ja vompatin kaverit -show, jota nyt ei oikeastaan showksi voi kutsua. Lähinnä ideana oli, että hoitajat toivat näytille muutamia erilaisia lintuja, liskon, käärmeen, opossumin, täplä-jonkun (opossomumin kaltainen, en muista nimeä) ja tietenkin vompatin. Otuksista osaa sai sitten koskea ja osan kanssa sai tehdä muuten tuttavuutta katsellen hieman kauempaa. Vompatti oli mun (ja monen muun) suosikki ja on kyllä aika vinkeän oloinen kaveri, tuntuu vähän karhean tahmealta ja hellyttävän halattavalta, mutten kyllä haluaisi tuon lihasmöykyn tielle silloin, kun sillä sattuu olemaan huono hetki!

Huomaa ylimaaraiset korvat ja jalat mahassa!

Nuoriherra vompatti hoitajansa sylissa

Opossumi... Ja hoitaja

Sinisiipi-naurulintu?

Tapla-joku (?!)

Vompatti-shown jälkeen kiersin suht pikaisesti farmi-alueen ja näin sen Chlydesdalen hevosen, ponit, ylämaan karjan, puput, marsut, tiput, karitsat, hanhet ja vuohet, joista yksi piti mulle seuraa lähes koko ajan ja söi puolet opaskartastani. Farmin jälkeen eteeni sattui ”koala-osasto”, jossa yllätyksekseni sai oikein rapsutellakin noita harmaita, hellyyttäviä Vili-vilpereitä. Vili-vilperi-tv-sarja tosin antaa pikkuisen erehdyttävän kuvan noista, ei-sittenkään-niin-eloisista veikoista :D Aattelepa ite, eipä siinä paljoa tule liikuskeltua tai vipellettyä, jos nukut 20 tuntia vuorokaudessa! Mutta saatoinpas silti sentään saada ehkä yhden kuvan, jossa jollakin oli silmät jopa puolittain auki :D Pikkuiset koalat olivat varsin söpöisiä, eikä nuo isommatkaan kovin paljon ällömpiä olleet, aikalailla just sellaisia, mitä kuvissakin, aaaww! :)

Henkilokohtainen oppaani

Rentoa on!

Siinäpä se sit pääpiirteissään oli, aika hyvin päivä kulutettuna. Tuli tutustuttua erittäin läheisesti Australian alkuperäiseen eläimistöön, vompattiin, koalaan, papukaijoihin, kakaduihin, haukkoihin ja kenguruihin, joita muuten on Australiassa, jos jonkinlaista laatua: punajätit, wallabit, raitahäntäwallabit, pikkukengurut, jne jne jne! Ostin vielä lähtiessäni muutamat tuliaiset ja töpsöttelin takaisin kohti bussipysäkkiäni laskevan auringon valaistessa ja lämmittäessä matkaani...

Tama jopa liikkui!

Ja tama ring neck-papukaija oli ihan vain villi ja vapaa tarkkailja :)

Tama oli hakissa, ei rumia nama australialaiset luontokappaleet :)

Ensi viikolla tiedossa saattaa (huom. SAATTAA!) olla erinäisten sattumien summana, hieman erilaista menoa: vauhtia, vaarallisia tilanteita ja mustelmia, toivottavasti ei kuitenkaan hevosten aiheuttamina! ;) Tai sitten jotain aivan muuta, aika näyttää! :D

Leijaillen leijailen

Meille tuli lapsi! Ei siis mulle ja mun 4-kymppiselle pössyttelijä-aamukiukku-kämppis-työkaverille, vaan tähän meidän taloon muutti pari ratsastajaa ja heidän vanavedessään tuli pari rapua ja nelivuotias pikkumies :) Nuoren miehen seurasta tosin saan nauttia vain rajallisesti, koska hän on aikas paljon hoidossa muualla vanhempien aamutöiden takia, mutta vähäisetkin hetket ovat tähän mennessä vaikuttaneet viihtyisiltä, erittäin hyvää enkkutreeniä meikäläiselle! :)

Tallielämä rullaa samaan malliin, nyt alkaa tuntua siltä, että voi jo pikkuisen ottaa rennommin, pääosin hommat kulkee rutiininomaisesti ja töppäilyt ovat vähentyneet ja jos sellaisia sattuu, niille voi välillä jopa naureskella. Hevosiinkin on pikkuhiljaa kehittynyt henkilökohtaisempia suhteita ja osan kujeiluihin osaa jo etukäteen varautua. Yhdestä eilisestä hevosen uittokeikasta tuli tosin melkein traumoja. Ihan ihmettelin, kuinka pomo käski minun lähteä hänen ja yhden uimariopettelijan kanssa altaalle, hevonen oli siis käynyt vedessä ehkä noin kolme kertaa ja mullakin ehkä on vielä pikkuisen tuo tekniikka hakusessa (varsinkin se, mitä kaikkea jäykällä ”ohjaustangolla” voi ja ei voi tehdä hevosen ollessa kiinni toisessa päässä). Eihän se parhaalla mahdollisella tavalla sitten edennytkään, toisen uimakierroksen päätteeksi hevosen ollessa vielä vedessä, kapealla ”käytävällä”, jalat koskettaen maata, mun piti pysäyttää poika (uittaja seisoo siis hevosen vieressä, mutta n. pari metriä korkeammalla). Noh ko ruuna olikin sitä mieltä, ettei halua vain seistä, vaan päätti yrittää kääntyä ympäri siinä onnistuen. Tuossa on siis vaarana mm. se, että hevonen jää vaikka jumiin käytävään tai lähtee takaisin sinne, mistä on tullutkin törmäten vaikkapa takana tuleviin uimareihin jne... Ja tietenkin teloo itsensä enemmän tai vähemmän seiniin etsiessään, sähläten jotain kätevää ulospääsyreittiä. Sentään sain hevosen pysymään suunnilleen paikoillaan ja kääntymään takaisin oikeaan suuntaan lavan naarmuuntumisen kustannuksella. Loppujen lopuksi mitään ihan hirveää ei siis ehtinyt sattua, mut kyl mua vähän harmitti kauhee sähläys ja mietitytti, meneekö hevonen enää koskaan altaalle... Ja otetaanko mua enää ikinä altaalle! Mutta onneksi poikkeuksellisen vastenmielinen aamuviiden herätys tänä sunnuntaiaamuna osoittautui kannattavaksi. Pomo pisti mut ja saman pollen tekemään taas saman homman uudestaan ja pienestä hapuilusta huolimatta, sehän meni paljon nätimmin! Tosin ohjasin kuulemma altaassa uivaa hevosta kuin juoppo autoa :D eikä homma täydellistä ollut vieläkään, mutta parempi suoritus ja tekemällä oppii! Olen kiitollinen kokemuksesta, hyvää oppia :)

Mutta hei, toteutin taas yhden monta monta monta vuotta haikailemani jutun! Hyppäsin vihdosta viimein laskuvarjolla! Ja, kun kerran jotain tehdään, se tehdään kunnolla, tiputtauduin, ohjaajan kanssa tietenkin, niin korkealta kuin vaan Australiassa on tavallisten talliaisten mahdollista tippua, eli 14 000 feetistä (sori, en nyt tiedä, mitä se on metreissä) ja oli huisia! :) Ja muutenkin koko kokonaisuus oli taas kaikkia ihmeitä täynnä! :D

Mut ja neljä muuta random-tyyppiä poimittiin taas samalta turistipysäkiltä (ko pysäkiltä taitaa lähteä alkuun kaikki mahdolliset Perthin kulmilla järjestettävät retket) kuin kajakkireissullekin ja köröteltiin minibussilla noin puoltoista tuntia keskelle ei mitään, Yorkin kylän(?) lähettyville. Matkan puolessa välissä poikettiin ostamassa take away-cappuchinot, kahvit tms. yhdestä kahvilasta. Minäkin ostin tietenkin itselleni vähän kofeiinipiristettä, jota hörpiskelin kaikessa rauhassa matkan jatkuessa. Ihailin kivan näköisiä maalaismaisemia ja samalla satuin vilkaisemaan pahvimukini kantta, jossa luki HUHTAMAKI, mitä ihmettä?! Onko tuo joku paikallinen merkki vai onko ihan totta, että take away-kuppien muovikannet ovat suomalaista alkuperää ja valmistajana Huhtamäki? Olin pikkuisen hämilläni asiasta, jos viimeinen epäilykseni pitää paikkansa, ei voi taas muuta sanoa kuin, että maailma tosiaan on todella pieni ja on se melkoista menoa, jos Suomesta asti kuljetellaan yksiä muovikansia maapallon toiselle puolelle! :D

Pienestä ne ihmisen ilot on loppujen lopuksi tehty, itsekseni naureskellen jatkoin maisemien katselua ja jonkun ajan kuluttua päästiin vihdoin perille, tuuliselle paikalle, ison hallirakennuksen ja parin sinisen lentokoneen lähettyville. Ja nyt mä muuten näin niitä ”kuuluisia”, komeita ja lepposia aussimiehiäkin! Nehän ovat piiloutuneet joko aaltoihin tai laskuvarjojen alle (tai siis ehkä ei ees paljoa vaadita päihittääkseen nämä ratsastajarimpulat ;) )! Koko paikka oli sellaista tosi rentoa ja leppoista henkeä täynnä ja kirsikkana kakun päällä oli tietenkin henkilökunta, joka koostui pääosin rempseistä, mutta lupsakoista 3-4-kymppisistä naisista ja miehistä :) Vastaanotto oli siis mukava, sain kivasti apua välttämättömien viimehetken lappustenkin täyttöön ja kuulin, että suomalaisten kohdalla on ollut tapana jättää varjo avaamatta :D Näillä mielin olikin sitten hyvä hypätä koneeseen! :D Matkustettiin pieninä ryhminä (kolme tandem-hyppääjää) sellaisella pienellä sinisellä prutkulla yläilmoihin peltojen ja jokien päälle, odoteltiin pikkuisen sopivaa hyppyhetkeä ja kun käsky kävi, katosi eka pari pilviin, sitten möngersin minä ohjaajani kanssa ovelle, enkä oikeastaan ehtinyt ees jännittää, kun, puff, oltiin ilmassa! :D Vapaata pudotusta 60 sekuntia, jonka jälkeen, huh, varjo toimi!

Olen siis hypännyt aiemmin sattumien summana benjihypyn (vaikken niin ajatuksesta jalkojen varassa roikkumisesta välittänytkään), keinunut yläilmoissa liitovarjolla ja nyt koin vihdoin laskuvarjohypyn hurman. Liitovarjoilussa tuli paha olo keinuvan liikkeen seurauksena, eikä adrenaliinivirtaa näkynyt eikä kuulunut, benjihyppy oli huisi ja hauska, sopivan korkealla, muttei liian korkealla ja pudottautuminen oli ainutlaatuinen kokemus, adrenaliinivirta huipussaan! Laskuvarjohyppy voisi olla noiden kahden välimaastossa, suurin jännitys syntyi ehkä maisemien katselusta lentokoneesta ajatellen samalla, kuinka kohta pudottautuu koneesta (silloin havahduin ajatukseen, että siihenhän voi oikeasti vaikka kuolla, en ollut ajatellut aiemmin :D). Itse tiputtautuminen on niin nopea, ettei sitä oikein tajuakaan ja kohta jo leijaileekin ilmassa liitovarjoilun tavoin. Kohdallani tunnelmaa laski ihan pikkuisen se, että korvani eivät oikein tykänneet hommasta, kipuilivat ja menivät niin lukkoon, etteivät vielä seuraavana päivänäkään olleet normaalit.

Mutta kiva kokemus ja retki kaikenkaikkiaan! Niin, ja palattuani takaisin laskuvarjohyppytukikohtaan, henkilökunnan lähettyville, etsin käsiini Alex-nimisen pojan kertoakseni hänelle tervesiä vanhalta ystävättäreltään, aiemman kajakkireissuni vetäjältä, Vickyltä (niin, mitä sanoinkaan siitä, että maailma on pieni). Juteltiin hetkinen ja Alex alkoi kumman tarkasti kyselemään, mistä päin Suomea olen kotoisin ja kävi sitten ilmi, että hän on asustellut silloin tällöin Suomessa, tarkemmin vielä Tampereella! Niin, että sillee :D

On rankkaa poikien tyo!

Kuskimme ja uskalikot

Tuossa ilmapiirissä olisin minäkin mieluusti viihtynyt, mut ei auttanut kuin palata takaisin Ascotin elämään yhtä kokemusta rikkaampana :) Seuraavana päivänä, eli perjantaina olin päättänyt viihdyttää itseäni ilmaisella ulkoilmaelokuvalla läheisessä puistossa. Elokuva oli perheleffa Wreck it Ralph (Suomessa Ralph?), jonka olin jo, kiitos kummipoikaseni, katsonut Suomessa, mutta ajatus ulkoilmaleffasta lämpimänä iltana oli houkutteleva, joten hilasin itseni pikkulasten kansoittamaan puistoon. Eikä kulunut kauaakaan, kun näin yhden työkaverini perheineen paikalla myös, liityin siis Lorainen, hänen tyttärensä, koiransa ja miehensä joukkoon ja illasta muodostui varsin viihtyisä. Mutta voin kyllä sanoa, että vaikka leffa tähtien alla kuulostaisi kuinka romanttiselta tahansa, ehkä katson sen kuitenkin mieluummin sisällä. Kaikenmaailman purevat pikkuöttiäiset takaavat ainakin meikäläisen kohdalla varsin rauhattoman leffanautinnon...

Valojen sammumista odotellessa

Siinäpä kaikki tällä kertaa, uusin harrastukseni on muuten läheisessä ei-niin-puhtaassa-mutta-suolaisessa joessa (iso joki, leveys ehkä muutamia satoja metrejä) polskuttelu töiden jälkeen ja olen löytänyt talliltamme hevosen nro 1. Law Enforcement, 3-vuotias hirvittävän komea ja leppoisa oripoika, jonka naapurina on hieman tyhmähkö, mutta jännän piirron omaava Harry (Potter). Poikien kuvat katsottavana ja ihailtavana! :)

Harry omassa elementissaan: "mika toi juttu on? En oikein tajua..."

Harry sivusta

Komea Law enforcement!

Herkkia hetkia tyopaivan paatteeksi

Voihan valaan pyrstö!

Nyt on sunnuntai. Heräsin aika pirtsakkana harvinaisten kahden vapaapäivän jälkeen, mulla oli suorastaan vapaapäivien putki (omasta pyynnöstäni tietenkin)! Ja tänään, sunnuntaiseen tapaan, työt aloitettiin vasta viideltä, eli vaikka meninkin nukkumaan vasta puoli kahdeksalta, ehdin nukkumaan ihan sopivan pitkät unet. Hyvä niin, sillä tähän mennessä yksi hevosistamme on jo juoksennellut vapaana takapihallamme, toinen kärsii mahavaivoista ja kaksi hevosta on lykättävä tässä päivällä kisakuljetukseen, eikä tietenkään yhtäaikaa vaan parin tunnin välein... Nämä kaikki siis tarkoittavat sitä, että, kun yhdeksän maissa normaali aamutalli saatiin päätökseen, ehdin syömään omenan ja mandariinin, kun kuulin kopinaa takapihalla ja näin ikkunasta Ominouksen uteliaan vauhdikkaan pään. Ei sit muuta kuin sukkasilla pihaan, hevonen kiinni ja takas yardiin. Annoin pojalle vielä pientä sadetustakin, oli tässä 30 asteen lämmössä ehtinyt sen verran hikeentymään eikä oikein meinnannut rauhoittua muutenkaan, että ihan silminnähden nautti pienestä viilennyksestä. Kymmeneltä oli tiedossa yhden hevosen lastaus kisakuljetukseen (täällä, pienellä alueella kisoihin lähtee sen verran monta hevosta eri paikoista, että kuljetus on järkätty vähän niinkuin teuraskuljetukset Suomessa, samaan kuorma-autoon vaan kaikki lähialueen eri tallien hevoset), homma ei sinänsä ole haastava, mutta paikalla pitää silti jonkun olla, eli n. 15 min tauon jälkeen takas tallille, Roadsingerille riimu päähän ja samalla mahakipupotilaan tarkkailua, pomolle tilan tiedotusta ja odottamaan kuorma-auton saapumista. Kun kuorma-auton perävalot näkyivät ja Risingin olo vaikutti suht ok:lta tulin takas kämpille ja laitoin tietokoneen päälle. Tässä sitä siis ollaan, mut ei hätää, puolentoista tunnin päästä lähtee seuraava hevonen ja vuorossa on jälleen vatsavaivaisen tarkkailua ja ties mitä muuta! Niin ja kahdelta alkaa sitten taas normaali iltatallirumba, ettei tässä paljoa tarvi miettiä, mitä sitä tänään tekis ;) On se kätevää, kun asuu tallista tien toisella puolella, saattaa saada joskus kivoja pikkunakkeja! :D

Sinne menee polle, jos toinenkin!

No niin, mutta mulla oli hirvittävän ihanan kiva päivä perjantaina! Tiedossa oli retki Rottnest-saarelle, tuolle pienelle ”rotanpesälle” (jaa, että miksi rotanpesä, odotahan ;) ), jonne ennen muinoin tungettiin aboriginaalit vankilaan ja maailmansotien aikaan eristyksestä saivat ”nauttia” alkuperältään saksalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset. Saarta on myös pidetty henkien paikkana, erityisen pyhä se on edelleenkin joillekin alkuperäisasukkaille, jotka jättävät saarella käymisen väliin vieläkin mm. tuon ei-niin-imartelevan historiankin takia (Lonely planet, Perth & West coast Australia)...

Rottnest

Aamu alkoi varsin lupaavasti, olin valmistellut itselleni tosi ihanan terveellisen sämpylästä, purkkikanasta ja -tonnikalasta, kurkusta, tomaatista, avocadosta, kananmunasta, hedelmistä ja vihanneksista koostuvan picknik-aterian, jonka olin pakannut kätevästi pikku purkkiin, pikku pussiin. Aamulla lähtiessäni nappasin paketin jääkaapista reppuun ja hetken kadulla kuljettuani havaitsin repun olevan kostea, jei! Purkki oli vuotanut ja pussissa oli reikä! Ei muuta kuin aloitin homman alusta, laitoin purkin pussiin, jonka laitoin toiseen pussiin, jonka laitoin kolmanteen pussiin, jonka käärin sanomalehteen, jonka laitoin neljänteen pussiin ja lopulta koko paketti päätyi sanomalehdellä vuorattuun reppuun ja matka sai alkaa! Bussilla pari tuntia mukavaan Fremantlen satamatowniin, josta hyppäsin Rottnestille suuntaavaan lauttaan. Tunnin lautassa istuskelun jälkeen päästiin rantaan, jossa sain pitkästä aikaa käsiini polkupyörän, aivan ihanaa! En muistanut, miten olin kaivannut pyöräilyä ja ko saari on täydellinen siihen harrastukseen, n. 11 km pitkä ja 4,5 km leveä, ajattelin polkea paikan ympäri! :)

Ennen pyöräilyä tiedossa oli kuitenkin pikku veneretki, saaren reunamilla. Olin ”vaihtanut” ärsyttävän matkamyyjän ”minä tiedän, mistä sä tykkäät” -lausahduksen perusteella aiemmin suunnittelemani ison paatin pikkuiseen, mutta kovin nopeaan purkkiin (Adventure Cruise), eikä tarvinnut katua! Taisi se myyjä oikeasti ainakin tuossa tapauksessa tietää, mistä mä tykkään! Minä ja noin parikymmentä muuta, olimme siis matkalla hieman kauemmaksi saaresta valaiden (humpback whales, en saa suomennosta päähäni, ryhävalas?) vaellusreitille ja vitsit se matka jo itsessään oli vallan mainio! Allamme oli sellainen nelivetoa vastaava iso ”kumivene”, joka meni huimaa vauhtia ja teki teräviä käännöksiä. Mä olin yhtä hymyä koko matkan pomppiessamme aalloilla tassujenkin kastuessa pikkuisen :) Sitten piti alkaa tarkkailemaan, jos jossain näkyisiä pieniä ”vesihörypuhalluksia” ja näkyihän niitä! Venho pysäytettiin ja katseltiin tovi muutaman valaan vaellusta, 100 metriä lähemmäksi emme saaneet mennä, mutta valaat olisivat vapaasti saaneet tulla lähemmäksikin... No eivät tulleet, mut tulipahan nekin nyt nähtyä, mamma ja vauva, vähän toisaalla toiset pari, kolme möllikkää...

Ja matka jatkui. Huimaa vauhtia. Kivaa! Suunnattiin sellaiseen pikku poukamaan, jossa meidän viihdyttävä ja vekkuli oppaamme sanoi heti, ett vasemmalla, kivillä näkyy noin kymmenen Uuden-Seelannin hyljettä (New Zealand fur seals) ja oikealla niitä on pari-kolmekymmentä. Enkä mä nähnyt yhtäkään! Tai niin mä luulin :D Sit bongasin kivien lomasta yhden, toisen, kolmannen, jne... Ne jekkuilijat olivat piiloutuneet jos jonkinmoisiin kolosiin ja paistattelivat siellä tyynesti päivää... Räpsin parit kuvat vasemmalta ja aloin ihmettelemään jännää kasvillisuutta oikealla, sit se kasvillisuus liikkui oudosti... Eihän siinä mitään vesikasveja ollut, vaan kauhee kasa samoja hylkeitä köllöttämässä veden varassa räpylät ja pyrstöt pystyssä, ns. ”jooga-asennoissa”! Se on kuulemma niiden tapa tasailla lämpöä. Aika rentoa menoa täytyy sanoa...

isanta ja emanta

Joogaa

Noh, ihaillaan sitten eviä!

Ja jälleen alkoi tulla hetki jatkaa matkaa, lähdimme pois poukamasta. Ihailin rantautuvia aaltoja ja ihmettelin aaltojen mukana kulkeutuvia harmaita pisteitä, kunnes ne hyppäsivät ilmaan! DELFIINEJÄ! parvi PULLONOKKADELFIINEJÄ!!! Meidän ei ees pitänyt nähdä niitä, mutta ne halusivat tulla näyttämään meille, miten aalloilla oikeesti surffataan! Hiukan kivan näköistä, ne hakivat sopivat aallot, kulkeutuivat jonkin matkaa niiden mukana ja pompsahtivat ilmaan, ihan just niin kuin Särkänniemessä konsanaan! Paitsi, että näitä oli enemmän. Eikä näillä ollut kattoa... Mutta silti nää oli lähes yhtä lähellä! :D Yhdessä kohtaa meinasin saada tosi hyvän hyppykuvan, juuri samalla hetkellä vieressäni istuva espanjaa puhuva mamma ajatteli samoin ja nosti kätensä kamerani linssin eteen! Eli ei hyvää kuvaa delfiineistä tällä kertaa. Kävi mielessä mojauttaa mammaa vaikka ihan vaan vahingossa kyynärpäällä otsaan, mutta toisaalta olisinhan itsekin saattanut olla samassa tilanteessa vierustoverini kaltainen... Matka siis jatkui mustelmitta, mutta jonkin aikaa pikkuisen murjottaen...

pikkukotka pesässään ylhäällä oikealla

Viimeinen etappimme puolestatoista tunnista kahteen tuntiin venyneellä vesiretkellämme oli seuraavassa poukamassa australian kotkan (?!?) pesä. Näkyi mamma ja näkyi vauva, räpsimme valokuvat, ihailimme varsin mainiota paikkaa rakentaa koti ja suuntasimme jollan takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin. Paluumatkalla näkyi vielä muutamat valaanpyrstöt ja saimme kokea vauhdin hurmaa. Hyvä reissu kerrassaan!

Hiekkalaatikko

Laskettuani jalan tasaiselle maalle kirmasin vuokrapyöräni luo, säädin satulan huippuunsa ja lähdin kurvailemaan kohti tuntematonta, vilkuillen samalla ympärilleni, etsien sitä jotain, mistä saari muun muassa tunnetaan ;) Muutaman kilometrin kevyen mäkistä ja mutkittelevaa asfalttitietä ”keskellä ei mitään” pyöräiltyäni bongasin vasemmasta reunasta alkavan, surkeassa kunnossa olevan, hiekkatien. Ajoin risteyksen ohi pohtien, mitä tien päässä mahtoi olla ja lopulta mun oli ihan pakko palata takaisin selvittämään arvoitus. Yritin ekaksi ajaa hiekkatietä, mutta eihän siitä mitään tullut, joten päädyin raahaamaan pyörää perässäni toivoen samalla, että tien päässä on jotain arvokasta, vaikkapa aarre :D Oli se pyörän lykkääminen, hiekkalaatikossa, 30 asteen lämmössä sen verran rankka koitos! Mutta hei, perille päästyäni näkymät olivat huikeat ja olin ihan itse, yksin jonkun nyppylän huipuilla, jossa tuulikin sopivasti – ei kärpäsiä! Siinä oli mun picknik-piste! Nam nam! Söin evääni ja muurahaisarmeijan saapuessa paikalle totesin, että voimme hyvin vaihtaa vuoroja ja mun on aika lähteä. Alaspäin oli paljon helpompi kulkea ja näin myös hiekassa jälkiä, jotka eivät olleet mun, tiesin, että olen lähellä ja mua tarkkaillaan, mutten itse tietenkään havainnut yhtään mitään...

ihan mukava pikku nyppylä :)

 
Poljin, poljin, poljin ja poljin, näin kauniita rantoja, mutta koska en ollut varma, mitä tuleman pitää ja montako kertaa eksyn (vaikkakin tiellä oli suht hyviä opasteita), en uskaltautunut uhraamaan aikaa rantailuun (oli mulla bikinit ja kirja kyllä mukana, mut mut). Mulla oli päätavoitteena löytää hiekkatielle tehtyjen jälkien aiheuttaja ja päästä ajoissa lautalle.. Aikaa kyllä oli, mutta eihän siitä koskaan tiedä, olin saaren toisessa päässä ja kello kävi. Välillä olin melkein jo epätoivoinen, koska tie tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, lautalle oli matkaa eikä puskissa näkynyt mitään liikettä. Mutta sitten! Puun alla, tien reunassa, näin kaksi hahmoa! Hidastin vauhtia, toinen kavereista puihkahti samantien näkymättömiin, toinen tuijotti minua hievahtamatta. Pysäytin pyörän ja nousin varovasti satulasta, hiivin hieman lähemmäksi, kyykistyin ja otin muutaman kuvan... Yritin olla niin rauhallisesti kuin vain mahdollista, ettei kohteeni vain pelästy! Otus katseli minua, minä katselin sitä. Sitten se otti askeleen ja toisen, ei poispäin vaan kohti! Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi... Ja tunki pienen mustan nenänsä linssiini! Sillä ei ollut aikomustakaan lähteä karkuun vaan jatkoi varovaisesti tutkiskelua, kiertäen pyörän, kiertäen minut, tarkastaen samalla, miltä varpaani haisivat. Hetken jännitin, onko minulla kohta enää varpaita ollenkaan, mutta kaveri oli ystävällinen, tai sit haju ei vain miellyttänyt :D Siinä se oli, jälkien aiheuttaja, elämäni ensimmäinen quokka tekemässä varsin perusteellista tuttavuutta! :D Mission completed! Halusin nähdä quokan, tuon jäniksen kokoisen, hieman rottaakin muistuttavan, pussieläimen, jonka nähdessään vuonna 1696 hollantilainen tutkimusmatkailija Willem de Vlamingh oli luullut nähneensä jättikokoisen rotan ja nimennyt saaren rotanpesäksi (rotte-nest) (Lonely planet, Perth & West coast Australia). Nämä pienet kengurun ja wallabin sukulaiset ovat saaren ainoat nisäkkäät eikä niitä muualla maapallolla pahemmin esiinnykään. Saarella näitä söpöläisiä onkin sitten vaikka muille jakaa. Alkutaipaleellani en tosiaan nähnyt yhtäkään, mutta loppumatkan niitä olikin sitten vähän joka kolossa, yksi löytyi yleisestä vessasta, toinen tutki maahan heitettyä kaljapulloa, yksi oli kaupan pihassa erään pojan silitettävänä, jnejne... Hauskoja kavereita, ja taas voin vain hämmästellä ihmisten tyhmyyttä, miten joku on joskus voinut ”pelata” quokka-jalkkista, niin, aattelepa ite, mitä pelissä tapahtuu :(

Joku korpin tyyppinen otus, jonka ääni on niin laiska, ettei toista! :D

Loppupyörämatkani olikin sitten jo rennompi, quokka oli bongattu ja reitti alkoi näyttää selkeältä. Jäi jopa pikkuisen ”ylimääräistä” aikaa ja kapusin rannan ja lautan lähtöpisteen lähistöllä korkealle rantakalliolle, jossa katselin kaunista auringonlaskua. Se lasku oli niin kaunis, että sekoitti minun pääni ja muistin lauttani lähtöajan väärin, onneksi vilkaisin viimetingassa lippuani ja tajusin, että lautta lähtee ihan just! Ehdin sentään viimeiseen lauttaan, hyvästelin aussien asumattoman irtiottosaaren haikaillen ehkä pikkuisen saarelle jäämisestä. Mutta minkäs teet, en ollut varannut majapaikkaa, enkä ehtinyt muutamassa minuutissa luomaan käteviä suhteita rennosti ottaviin lomailijoihin, joten palauduin Fremantlen ja Perthin kautta kiltisti takaisin kämpille ja petiin :)

Voin suositella lämpimästi tuota pikkusaarta ja sen pikkuasukkaita. En ehtinyt sukeltelemaan kirkkaan veden koralleissa, mutta päivä oli silti mainio. Jos menisin saarelle toisen kerran, ottaisin mukaan hyvän kaveriporukan, varaisin ranta”huoneiston” Geordie Bayn kulmilta ja ajoittaisin retken juurikin tällaiseen keväiseen viikonloppuun, yöksi tai kahdeksi, varsinkin, jos haluaa nähdä valaiden vaelluksen...

Eilinen vapaapäivä olikin sitten pelkkää hengailua ja palauttelua, menin myös vielä takaisin tutkimaan Fremantlea. Päädyin rikospaikalle rannalla ja erääseen kauppaan töräyttämään kerran tai pari didgeridoota. Ja tuon kaupan myyjän äiti on suomalainen! :D

Tulevalle torstai-vapaalle olen taas kehitellyt kaikenlaista kivaa pientä extreme-puuhaketta, josta seuraavassa raportissa! ;)

H.