Hieman taaksepäin, jotta voi mennä eteenpäin

Hei!


Kevät tulee pikkuhiljaa, olen mietiskellyt syntyjä syviä jonkin aikaa, mietiskelen edelleen ja tulen varmaankin aina mietiskelemään. Otan ihan rauhallisesti ja katson, mihin tuuli kuljettaa. Jep, ajattelin tällä kertaa vain katsella, ilman suurempia puristuksia. Viimeksi autoin kohtaloa ja tässä sitä sitten ollaan, niin! No joo, teen jotain pikkiriikkisiä tekoja, jos niin vaaditaan, mutta nyt kun on oikeastaan taas kaikki ovet auki, jos sen niin pystyy ajattelemaan, pidän silmät ja korvat auki ja otan sen, mitä annetaan. Nyt kun on jo hieman levollisempi olo, ajattelin luovuttaa vielä yhden sivun blogistani Lapin täyttämälle elämälleni, jota välillä kaipailen ja kerrata niitä asioita, mitkä tekivät tuosta elämästä niin elämisen arvoista :)

Joskus on rikkautta olla vähän hupsu:)
Tämä symppismorsian toi hääasunsa
Japanista Suomeen vain tämän takia :)
Hullua, mutta myös aika rohkeaa!

Hevoset ja työ
Hevosten takia jätin vakityöni noin puolitoista vuotta sitten ja niiden kautta olen saanut sen jälkeen leipäni, jos ei muuta, niin ainakin kuivia korppuja tallista ;) En ole sellainen ei-elämää-ilman-hevosia-ihminen, musta on moneen muuhunkin, mutta olen pitkään ajatellut, että voisin olla hyvä työssä, jossa voi yhdistää eläimet ja ihmiset. Ja niinhän mä oon! :) Haluaisin kehittyä ratsastajana ja hevosihmisenä ja mua harmittaa, jos siihen ei ole helposti lähestyttävää mahdollisuutta. Työskennellessä retkien vetäjänä yhdistyy sekä ihmisten opastus ja ratsastus (tai ajo), jolloin voi hyvällä omalla tunnolla ylläpitää perustaitoja samalla kun yrittää saada asiakkaat hyvälle tuulelle :). Lapissa oli aivan mahtavaa se, että työ oli vieressä ja pystyin pitämään viittä suojattiani silmällä milloin vain, eikä mihinkään mulle tarpeelliseen ollut pitkä matka. Eikä siinä ole mitään valittamista, että aihe, josta haluat todella oppia lisää, kerätä tietoa ja kokeilla, on työtäsi! :)

Koirat
Jos ei tehty töitä hevosten kanssa, valmisteltiin koiria rekien eteen. Koirat eivät olleet mun vastuualuettani, mutta koska mulle kaikki eläimet ovat aikalailla samalla kalkkiviivalla, työskentelin niiden kanssa ihan yhtä innokkaasti kuin hevostenkin. Eri ikäiset, kokoiset, sukupuoliset ja luonteiset koirat ovat aivan täydellisiä kohteita tällaiselle wannabe-eläinkouluttajalle. Ilo oli myös työskennellä ihmisten kanssa, joiden koko olemuksesta ja käyttäytymisestä näki kuinka antaumuksellisesti he töitään tekivät. Ei ole mitään sen parempaa, kuin työskennellä ihmisten kanssa, jotka tietävät, mitä tekevät ja kunnioittavat toisiaan!

Saisiko olla korillinen koiranpentuja?

Lappi
Islannista Suomeen palattuani mietin, että haluaisin jatkaa ratsastusoppaan töitä. En kuitenkaan nähnyt itseäni vetämässä joitain perus tunnin-parin retkiä Etelä-Suomessa, varsinkaan, jos joutuisin itse asumaan jossakin kaukana tallilta. Ja se mielikuva oli muutenkin jotenkin vähän tylsä. Toisaalta olen myös haaveillut hillaretkestä pohjoiseen ja tilaisuudesta päästä kokemaan ihan aito oikea kaamos. Ja niinhän mä sit pääsin kokemaan kaamoksen. Ja pakkasen. Ja paljon kaikkea muuta! Ja se oli ihan huippua! Mulla oli hirveän kivaa! Lapissa! Tietenkin ihmiset vaikuttavat kokemukseen myös, mutta oli hienoa kokea oikein kunnon talvi. Ja kun varusteet ovat kohdillaan, ei pakkanenkaan haittaa. Lapin pakkanen on myös kuivempaa, jolloin se ei ehkä pureudu ihan niin pahasti luihin ja ytimiin... Askeettiset olot ilman sähköä ja juoksevaa vettä vain lisäsivät tunnelmaa ja kaamoksestakin sai toden teolla nauttia. Pimeä taivas. Revontulet. Päivän kajo. Taivaan upea väriloisto. Porot. Riekot. Lunta, lunta ja lunta. Se on paikka koiravaljakoille ja lumikelkoille, ei tämä etelä!

Vapaaehtoiset, eli "orjat"
Me työllistetyt koimme vapaaehtoiset ihan samanarvoisiksi, mutta orjatyövoimaahan he meidän pomoille olivat. En suosittele yritystä RideNorth / Arctic hysteria, mutten ota yritystä sen enempää käsittelyyn, koska nyt kerron hyvistä jutuista :) Vapaaehtoisia oli vaihtelevasti noin 6-7 hlöä, joista yleensä 2 oli vuorotellen tilan ulkorakennuksessa yötä. Osa viihtyi aivan mainiosti, osa vähän vähemmän mainiosti, mm. askeettiset olot olivat joillekin ylitsepääsemätön este ja he katosivat ennen kuin ehtivät edes asettua. Mutta he, jotka sopeutuivat tilan, ja muutenkin pohjoisen, elämään, olivat pääosin ihan huipputyyppejä! Meillä oli NIIIIN hauskaa ja todella rento ilmapiiri, virheille sai ja oikeastaan piti nauraa ja koska ikähaarukka oli noin 20-45 vuotta, keskustelunaiheet huitelivat lähes kirjaimellisesti kaikkialla maan ja taivaan välillä ja vähän yli ja allekin :) Sähköttömyyden ansiosta olimme paljon yhdessä. Ja juteltiin. Se oli kivaa :)

Koirapoika
Saadessani tietää, että kämppikseni tulee olemaan 23 vuotias, sveitsiläinen sankari, tuli ihan pieniä kylmänväreitä siitä, että miten jaksan katsella jonkun keskieurooppalaisen nuorukaisen elämänrytmiä. Kun vielä tiesin tyypin olevan vastuussa koirista niin, ja oikeastaan koko tilasta, ajattelin, että mitenköhän homma ihan oikeasti lähtee sujumaan. Sopeudun kyllä moneen, mutta ohjeita ja käskyjä pystyn ottamaan suosiolla vastaan vain henkilöltä, jonka tiedän tietävän mua enemmän, tai vähintään yhtä paljon, asiasta ja jota luonnollisesti silloin arvostan. Epäilykseni olivat suuret pahimmassa bileiässä olevan pojan kykyjä kohtaan... Varauduin kohtaamiseemme karvat pystyssä, niin oli varautunut toinenkin osapuoli... Hieman negatiivisvivahteiset ennakkokäsitykset murenivat oikeastaan ihan saman tien, kun tapasimme. Suutari, joka lähti pari vuotta sitten kohti Skandinaviaa kanootilla ja rantauduttuaan jatkoi matkaa liftaten ja omin pikkutassuin ympäri Ruotsia ja Norjaa päätyen lopulta Suomeen, ei oikeastaan voi olla muuta kuin huipputyyppi! Ja sitähän Lukas on. Edelleenkin oikein ihmettelen, miten voitiin tulla niin hyvin toimeen, oli hauskaa ja rentoa, vaikka välillä keskustelut saattoivat olla aika synkkiäkin. Eikä mua ärsytä kyseisessä henkilössä mikään, mikä on outoa kun olet tekemisissä sen 24/7 ;) Mun ei tarvinnut koskaan kyseenalaistaa hänen tekemisiään koirien kanssa ja tällaisessa vaihtuvassa sekalaisessa sakissa on hyvä olla vähintään yksi puhelias ja sosiaalinen henkilö, jonka kanssa kaikkien on helppo tulla toimeen. Tuolla pojalla on myös mainio luontainen kyky toimia ryhmänjohtajana ilman, että sitä kukaan edes tajuaa ja se on hyvä se. Ilo oli löytää tuollainen ystävä.

Vuoden 2014 päätös laavun lämmössä.

Ja hei, meillä oli vielä toinenkin palkattu hevostyttö Ivalosta, jonka tietotaitoa ja rauhallista olemusta arvostan suunnattomasti! Hänen johdatuksella porukalla keskusteltuihin juttuihinkin, tuli aivan omanlaisensa säväyksensä, joka sai vain hämmästelemään, kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan :)

Eläimet ja lappi toivat meidät kaikki tuolle tilalle, otimme aivan selkeästi siitä täysillä sielun ja ruumiin voimilla ilon irti. Se oli sellainen elämysmatka, jossa kaikki pitivät hienosti yhtä ja tekivät ahkerasti töitä (poislukien eräs pyllynlipittäjä-vapaaehtoinen, joka väritti asioita ikävästi omalla tussillaan). Kaikesta uuden vuoden epäonnesta huolimatta vuodenvaihde tuolla porukalla (+ muutamalla extralla) oli paras ikinä, vaikka aloitimme vuoden 2015 n. 5 minuuttia myöhässä, hmm ehkä kaikki johtuukin siitä... Yhtä kaikki, elämä ja työskentely tuossa mahtavassa porukassa, pienessä kuplaperheessämme, jää erittäin lämpimänä muistona mieleni sopukoihin, jossa se on turvassa hamaan tappiin saakka :)

Rangwaldkin oli mukana vuoden 2015 vastaanotossa.
Eläimiä ei vahingoitettu kuvausten yhteydessä! ;)

Tärkein kohtaamispaikkamme iltaisin oli Santa's cabin, joka paloi maan tasalle pari viikkoa sitten. Ehkä koko ulkorakennuksen palaminen oli jonkinlainen sinetti tälle koko jaksolle. Nyt odotetaan kevättä, sen jälkeen joulua ja sitten taas kevättä jne., ja katsotaan, tuleeko uusia käänteitä jatkossakin. Ja mihin suuntaan.


H.

Lapin hulluus

Lapin hulluus. Sitä on ilmassa aina näillä korkeuksilla. Toiset se parantaa, toiset sairastuttaa. Jos vaivaiskoivu on jo valmiiksi latvasta laho ja läpimätä, voi lapin hulluus iskeä siihen ruton tavoin ja antaa karun loppusilauksensa.

Näin kävi omalla kohdallani. En ole tullut sen hullummaksi. Kai. Mutta minun juurenihan ovatkin vankkaa länsisuomalaista tekoa, eikä tämä rauduskoivu niin helposti kaadu. Kai.

Tilanne tässä työpaikassa muuttui kuin kirkas taivas salaman iskiessä. Sain potkut ja irtisanouduin. Luottamuspula puolin ja toisin muodostui suunnattomaksi, ehkä suuremmaksi kuin olisi ollut aihetta. Myös perättömät huhut saivat kotkan siivet, kun käärmeitä vilisi nurkissa. Tosin kaikki huhut eivät välttämättä ole niin perättömiä, kun tutustuu historiaan... Riittääkö tämä kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta?

No voin valoittaa ehkä pikkuisen. Vuoden 2015 ensimmäiset viikot menivät mönkään ihan kunnolla. Priorisoin asiat ilmeisesti väärin ja annoin aikaani väärällä hetkellä rakkaalle ystävälleni ja parhaalle kämppikselle ikinä. Eräs revontulijahtiretki meni lahjakkaasti penkin alle erittäin monella osa-alueella, mutta tulipahan käytyä Norjan rannikolla! Yksi ongelmista oli myös orastava rakkaustarina, jota ei koskaan oikeasti edes ollut (ja mitä se muuten kellekään kuuluu, vaikka oliskin ollut, kun työnteko ei kärsinyt). Tarina sai osittain alkunsa pakkasta kestävien käärmeiden pyöriessä nurkissa. Tähän soppaan kun lisää ripauksen kateutta, tuota kuuluisaa lapin hulluutta ja villiä pohjolaa, alkaa lumipallo kasvaa. Ja se kasvoi, kunnes asiat alkoivat mennä merkilliseksi. Tässä vaiheessa laitettiin tarinalle piste.

Hyvää tässä on se, että huonoina hetkinä jostain kuitenkin löytyy välillä enkeleitä ja negatiiviset kokemukset saattavat joskus yhdistää. Kaikki ovat myös nähneet, miten olen tehnyt työni, eikä minun tarvitse syyttää itseäni tästä tilanteesta.

Huonoa tässä on se, että omalta kohdaltani luottamus ihan kehen tahansa on aivan murusina. Vaikka fyysistä vahinkoa ei oikeastaan olekaan, välillä tuntuu, että tässä ihmisessä on jäljellä enää vain kuori. Erittäin kova kuori. Olo on kuin jossain twinpeaksissa, taustalla tapahtuu kaikkea hassua, enkä tiedä kuka on kenenkin puolella. Harmittaa, etten uskalla täysin luottaa edes siihen yhteen ihmiseen, johon olen tähän asti luottanut sataprosenttisesti, ellen ylikin. Yritän tehdä asialle jotain, en halua menettää ystävää, jollaista en olisi uskonut edes löytäväni. Aika oli lyhyt, mutta kun elät yhdessä 24/7 ilman sähköä, ehdit jutella :)

Aikani täällä oli muutenkin yhtä iloa, meillä oli todella hieno, näistä ahkerista vapaaehtoisista ja työntekijöistä koostuva, porukka, lämminhenkinen ja hyvä ilmapiiri ja kaikki veikeät eläimet ympärillä. Yhtäkään tilalla vietettyä päivää en vaihtaisi pois ja toivon, että niitä tulee näiden ihmisten kanssa vielä lisää. Joskus, jossain.

H.

P.S. Muista, että pelastaaksesi jonkun päivän sinun ei välttämättä tarvitse tehdä muuta kuin kysyä: Onko kaikki ok? Niin helppoa se on.

Metsästä päivää!

Hei hei vaan!

Pahoittelut päivitysviiveestä, oon ollut sen verran paljon maalla, tai oikeastaan metsässä, ettei ole pahemmin ollut aikaa saatikka mahdollisuuksia rustailla...

Paikan nimi on kotiniemi, meiltä ei vesi lopu :)

 No niin ja nyt asiaan, iloni on kertoa, että oon viihtynyt täällä oikeastaan aika hyvin :). Vielä mulle ei ole syntynyt säännöllistä työrytmiä, mutta kaikki, mitä on pitänyt hoitaa, on tullut hoidettua. Välillä oon pyörinyt mukana huskyhommissa, välillä vetänyt reki- tai ratsastusretkiä ja kaiken tämän lomassa yrittänyt katsella sivusilmällä, että kaikki on ok. Olen iloinen asemastani 'vähän-kuin-2. tilavastaavana' ja mielissäni siitä, että muhun on luotettu alusta asti, mikä on antanut vapauksia ja tilaa käyttää omaa päätäni, kun se tuossa kaulan jatkeena kuitenkin mukana heiluu.

Innokkaampia työntekijöitä saa hakea... Sagi ja Lobo.

Tämä tila on siis pikkuinen saamelaisporonhoitotila, alunperin, nykyään poroja ei ole ja niiden aitaukset täyttää noin nelisenkymmentä iloista huskya ja viisi itsepäistä, mutta työmotivoitunutta norjanvuonohevosta. Kuten olen tainnut jo aiemminkin mainita, eläinten lisäksi, tällä tilalla asuu myös sveitsiläinen Lukas, jonka heiniä on pääasiassa koirat ja myönnettäköön, että nuoresta iästään huolimatta, 1. tilavastaava tietää, mitä tekee ja ilo on olla, kun ei kollegan, ja kämppiksen, kanssa tarvi kinata :) Me jaetaan siis Lukaksen kanssa tilan päärakennuksen alakerta, mikä tietyllä tavalla on myös ehkä jonkinlainen kunnioitus meitä kohtaan. Kyseiselle pyhälle alueelle, firman omistajien alkuperäiseen kotiin, kun ei oikeastaan kukaan muu saa astua ;). Lukaksen lisäksi ihmis-ilonani on päivittäin kaksi vaihtelevaa vapaaehtoista, jotka työskentelevät tila-apureina pari päivää kerrallaan. Tällä hetkellä rinkiin kuuluu yksi suomalainen, yksi tsekki, yksi tanskalainen, yksi sveitsiläinen ja pian pitäisi porukkaan tulla vielä ainakin pari-kolme uutta naamaa, kun meidän norjatar ja britti poistuvat valitettavasti kuvioista :/ vapaaehtoiset asustelevat 'santa's cabinissa' piharakennuksen kulmauksessa, joka on myös vähän niinkuin mun ja Lukaksen olohuone. Niin ja sitten täällä on myös Satu, toinen hevostyttö (ja kengittäjä), joka ajelee Ivalosta hommiin, kun niiden aika on. Eli sellainen kokoonpano meillä täällä ja elämä rulla seesteisesti. Alussa oli ehkä pienen pientä hakemista siitä, kuka tekee, mitäkin, mutta hyvin olen mielestäni paikkani vaivihkaa pikku pomona lunastanut :D ;) ja suht lungia on elämä, eläinten ruokinta tai tarhojen siivoilu ei varsinaisesti työnkuvaani kuulu, mutta, myönnettäköön, että teen sitäkin, ehkä just siks, kun kukaan ei pakota ;) ja tie eläinten sydämeen vie vatsan kautta ;)

Ronja, Sarakka ja Snilli.

Tämä asuminen on vähän extremeä, ainakin tällaiselle vesivessojen aikaan syntyneelle kompostointiin oppineelle.. Kun ei kerran ole sähköä, ei paljon vesikään juokse. Lyhykäisyydessään se täällä tarkoittaa sitä, että pissat tehdään pihalle ja kakka huussiin, josta pytyt tyhjennetään kaatopaikalle... Oon miettinyt, että eikö tähän todellakaan ole muuta vaihtoehtoa (mietin tätä aika paljon ensimmäisinä päivinäni ;)), mutta ehkäpä täällä tuo pakkanen on sen verran pureva, ettei kompostikaan sitä aina kestäisi... Mutta kyllä se pakkasukko ehkä vähän pyllyynkin puraisee... 30 asteen pakkasia odotellessa... Niin ja kylpymahdollisuuksista tarvitsee tuskin ees mainita... Niitä kun ei ole, muuta kuin kylällä olevassa majatalossa :D mutta, koska on ennemmin kylmä, kuin kuuma, ei paljoa tule hikoiltua ja tämä kerran n. 1,5 viikossa suihkussakäynti tekee itseasiassa aika hyvää herkälle ja kuivalle iholleni. Pakkasilma ja vesi kun ei atoopikolle yleensä ole se parhain yhdistelmä...

Lukas meni koiran koppiin...

Käyttövesi eläimille haetaan kaivosta ja ihmisille järvestä, ja se on hyvää. Mulla ja Lukaksella on käytännössä omat varaavat takat, joiden kanssa suhteet alkavat olla jo ehkä vähän huolestuttavalla tasolla, lämmitystekniikat, päivittäinen tulenteon onnistuminen, sytykkeiden koko ja takkojen huolenpito ovat lähes päivittäisiä puheenaiheita :D vapaaehtoisten santa's cabinissa taas tapahtuu yhtä sun toista paranormaalia. Milloin joku herää siihen, että tuntematon mies seisoo sängynvieressä tai toinen hakkaa pihan laavussa puita ja tultiin me yks ilta siihenkin tulokseen, että joulupukki jäi jumiin savupiippuun... Hmmm, vähän sisäpiirin juttua, mutta kun päivässä on hämy muutaman tunnin ja loput ajasta on pimeää, niin eipä siinä kai muuta voi, kun laittaa mielikuvitus laukkaamaan ;) mutta yhtä kaikki, täällä on ollut aika viihtyisää. Oon päivissä sekaisin, enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu, että tuntuu kuin olisin ollut täällä jo tosi kauan. Eikä se tunne ole vain mussa, myös pomosta ja muistakin tuntuu vähän samalta... Nyt se on ainakin ehkä ihan hyvä juttu :) Ja se muuten on mainittava, että ennen kuin tulin tälle tilalle, yritin olla odottamatta liikoja ja ehkä just siks tää vaikutti ensinäkemältä kivalta ja yllättävänkin toimivalta paikalta olosuhteet huomioon ottaen. Ihmisten kanssa oli ehkä vähän hakemista, varsinkin santa's cabinissa en alussa iltaisin lähtenyt itse pistäytymään, vaan viihdyin omissa oloissani. Mutta sen kerran, kun Lukas (= vähän niinkuin tutorini ja linkki vapaaehtoisiin) oli kylillä ja nähdessäni norjalaisen pompahtavan sängystään ilahtuneesti astuessani tupaan, murtui henkinen jääni ja cabinista tuli toinen olohuoneeni, jossa toissailtana pidettiin silmiä auki aamukolmeen :) Ilmapiiri on siis ollut hyvä, mikä on tärkeää tällaisessa ympäristössä.

Santa's cabinin tunnelmallinen kynttilänvalo

Joulukuun 3. päivä meille tuli pihan perälle myös aarteita: viisi mustavalkoista, pääosin valkoista, huskyn pentua, joita myös valkoisiksi makkaroiksi, tai kaljurotiksi (on näillä karvat, mutta ovat sellaisia lihavia pötköjä :D ) kutsutaan, nurisevat ja möngertävät tyytyväisenoloisesti nisältä toiselle äitinsä hellässä ja hienotunteisessa hoivassa... Aarteisiin ei saa vielä koskea, jos yrität hipaista niitä 'vahingossa' vaikkapa sormella, ilmeestyykin kätesi päälle esim. mamman tassu ;)

Sellaista meillä täällä. Eilen kolattiin lunta jäällä paikasta toiseen, älä kysy miksi ja keksin uuden keinon leikata tukkaa: sitä voi myös polttaa... Ruoka valmistetaan kaasulla, vielä ei ole paikatkaan räjähtäneet, vaikka yritys on kova, tallin seinätkin valeltiin eilen dieselillä ;)

Laavussa syödään keksiä tai makkaraa ja juodaan lämmintä mehua.

Heippa!

Ihan omin kätösin tehty islantilainen villapaitakin on saanut tärkeän käyttötarkoituksen...

Yli-innokkuutta havaittavissa!

Moi!

En mä malttanut olla kirjoittamatta mitään, täällä on niin jännää!

Tänään alkoi varovasti pienimuotoinen työnteko, valmistelin yhden ranskalaisen 'veijarin', eli vapaaehtoisen kanssa majatalossa aamiaisen vieraille, joita tänään oli yksi, raskasta! ;) Siivottiin myös yksi vierashuoneista, minkä jälkeen sainkin ylemmältä johdolta käskyn lähteä tutustumaan Siidaan, saamelaismuseoon ja luontokeskukseen, jonka nimi näin, hyvällä kielipäällä, sulavasti pohjoissaamesta käännettynä tarkoittaa myös porokylää.

Voi, kun sekin oli jännä paikka, täällä kaikki vaan on niin jännää! :D Tällä kertaa sain ihailla vaihtuvan näyttelyn muodossa Jan-Eerik Paadarin huikeita, inarinsaamelaisen sielunmaisemaa kuvastavia, valokuvia ja taustalla soivia luontoääniä sekä opiskella pienen infopläjäyksen vihreän vyöhykkeen, eli Suomen, Venäjän ja Norjan välissä olevan alueen luontorikkauksista. Itse päänäyttely löytyi rakennuksen yläkerrasta ja sisään astuessa koin pienen ahdistuksen: asiaa oli kuvin ja tekstein aika paljolti niin luonnosta, jääkauden aikaansaamista muutoksista kuin ihan tästä saamelais- ja poronhoitokulttuuristakin. Yksi iso pimeähkö huone hyvällä maulla täytettynä vähän niinkuin lattiasta kattoon.. Siis ei ehkä jollekulle paljoa, mutta kun mun tavoitteena oli vielä yrittää sisäistää jotakin, eikä tuo pikaoppiminen kerrasta ole ihan se ykkösjuttuni... Mutta tartuin toimeen ja aloin opiskelemaan! Pääsin kotiin ja muihin asumismuotoihin, kun tuli kutsu neuvotteluun. Siis vähän jäi opiskeltavaa vielä ensikerrallekin, mutta ei haittaa, kun neuvottelun tuloksena sain joulunaikani vapaaksi, jee! Eli etelä hoi, pääsen kuin pääsenkin joulun viettoon tuttuihin ympyröihin!! :)

Neuvottelun yhteydessä tapasin myös kollegani, Sadun, jonka kanssa me ollaan nyt sitten tilan hevostyttöjä ja Lukas, muistaakseni Sveitsiläinen nuorimies, on tilan koirapoika. Ja kuten jo aiemmin tuossa mainitsin, täällä on myös näitä veijareita, eli ulkomaalaisia vapaaehtoisia, tekemässä sitä sun tätä. Tilallakin kävin Sadun mukana tutustumassa: Pimeässä, otsalampun valossa, aika häijyn näköisiä pikkupetoja, eli rekikoiria näillä on nelisenkymmentä ja hevosia, omalla tilalla asumassa, onkin viisi. Vaikuttivat ihan leppoisan oloisilta karvaturvilta, vaikka omasta, voimakkaasta, tahdostakin oli havaittavissa pieniä merkkejä. 'Ei tarvi kävellä, jos ei tahdo' taisi olla reen eteen ottamamme tamman motto. Suuremmitta ongelmitta selvittiin, mutta tarhasta tullessa stopattiin hetkeksi maistamaan heinää ja valjastuksen ollessa kunnossa ja hevostyttöjen istuessa reessä valmiina lähtöön, ajatteli tamma, että 'eiköhän tää tytöt ollut sitten tässä' :D Elämäni ensimmäinen rekiretki, hieman erilaisella, norjalaisella reellä sujui kuin rasvattu, kun hevonenkin saatiin liikkeelle. Nyt on sitten omakin rekiajelu-ura isolla hevosella korkattu, vielä, kun ymmärtäisi, että vaikka ohjat onkin kädessä, voi jalat tälläkertaa pitää ihan lomaa, tuppas meinaan tulemaan painoapuja ja pohkeita aina silloin tällöin ;)

Niin ja näin samalla mun sähköttömän kotikolonkin, ihan tavalliselta omakotitaloltahan se vaikuttaa ja lämminkin siellä oli :) Lukas tulee jakamaan talon ja seuranamme meillä on vielä pihapiirin 'santa's cottagessa' asuvat vaihtuvat vapaaehtoiset. Kaikkien noiden elikoiden lisäksi... Eli en mä siellä korvessa ihan yksin tule iltojani viettämään. Huomenna tai ylihuomenna alkaa tälläkin alueella kaamos ja sopivasti huomenna taitaa tulla muutto farmille, kuka sitä valoa nyt kaipaiskaan ;) :P

Eli so long, katotaan, koska bloggailen seuraavan kerran...!

 

P.S Saatiin muuten Sadun kanssa kosketus poliiseihinkin, jotka puhalluttivat Sadun tämän tiputtaessa mua nykyisen olinpaikkani, Villa Lancan pihaan, ollaan ilmeisesti aika epäilyttävää sakkia! ;)

Hei hei aurinko, terve Inari!

Moi!

Pitkästä aikaa täällä taas! Pohjustan tätä tämän hetkistä elämääni ja siihen johtaneita syitä ihan pikkuisen... Eli Suomeen tultuani olin enemmän tai vähemmän ahdistunut, allapäin ja epätoivoinen sen suhteen, mitä seuraavaksi tekisin... Syyskuuhun mennessä kulunut vuosi oli ollut loppujen lopuksi aika kiva ja päättynyt mainiosti, eikä mua pahemmin houkuttanut palata takaisin 'normaalin' ihmisen arkeen. Eipä niitä töitäkään toisaalta hirveesti vastaan tullut ja alistuin kohtalooni: otin osaa työkkärin kursseille, suunnittelin tulevaisuuttani keikkalasena helsingissä jne... Mitä tulee työelämään, mulla on yleensä aika luottavainen olo, kyllä tekevä työtä löytää jne... Työkkärissä kuljeskelun lomassa lähettelin parit työhakemukset, aika valikoiden, enkä ajatellut asioita sen enempää. No, yhdestä paikasta otettiin yhteyttä ja pikku kiemuroiden kautta kävi niin, että lähtö pohjoiseen tuli yks kaks yllättäen puolentoista viikon varoitusajalla(kuten aika usein mun elämässä on ollut tapana tapahtua)...

Ja tässä sitä nyt ollaan, aamulla nousin Helsingistä, jälleen kerran, ilmaan ja aamupäivällä laskeuduin Ivaloon, josta huruttelin lentokenttäbussilla tunnin verran tänne Inariin, Suomen suurimpaan kuntaan ja saamelaiskulttuurin keskukseen... Vähän pientä on peli, muttei ollenkaan negatiivisessa mielessä, vain erilaista ja vielä mielenkiintoisemmaksi se ehkä muuttuu, kun pääsen oikein omien hommieni makuun. Jonkin matkan päässä tästä kylän raitilla sijaitsevasta majatalosta asustaa seitsemän norjan vuonohevosta ja jonkinlainen määrä vetokoiria, työkaluni siis. Ja minä muutan heidän luokseen myös... siis ihan oikeaan taloon, tosin, uskoisin ;) mutta siinä talossa ei ole sähköä... Jos ei ole sähköä, ei pahemmin juokse sisään vesikään... Niin, että aattelepa ite omalta kohdaltais! :D Silti mä oon jotenkin vähän jännittyneen innoissani asiasta, tää on sellainen pienimuotoinen tulikoe, katotaan, kauanko tällä kertaa kestän :D

Kyläraittia... Päiväsnäöllä ;)

Tosiaan täällä on jo kivasti lunta ja pakkasta nyt varmaan kymmenisen astetta, oikeastaan on ihan kiva katsella tuota lunta kuran sijaan... Työnkuvani tulee ilmeisesti olemaan rekiajelua hevosilla ja koirilla, kunhan sen opin, vähän majatalossa puuhastelua, revontulten metsästystä ja kaikkee muuta pientä turistihässäkkään liittyen...

Että sellaista, itseoppinut wannabe eräopas H. Stormi kiittää ja kuittaa!

P.S. Aika jännää, kun tuntuu, ett vähän niinkuin tuli ulkomaille, mut silti ymmärtää kieltä ja suomalainen puhelinnumerokin toimii, ihanaa! :D

Ei ollut kauheesti kalatuotteita kaupan hyllyllä

Täällä taas

Heippa!


Sesonkikausi Eldhestarilla alkoi hiipumaan ja kun asiakkaita oli tallilla vähemmän kuin oppaita, oli Helin aika lähteä kotiin. Suomeen.


Jätin auton edellisen pomoni pihaan odottamaan ostajaa, tervehdin uunituoreita kissanpentuja, keräämistäni munista syntyneitä komeita kanoja ja kukkoa, ulkona olevia paria possua, edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissaan olevaa ihanaa islanninlammaskoira Kópuria ja hyvästelin entisen pomoni, Gudnyn. Sanoin heipat Eldhestarin perheelle ja liihotin Norjan kautta Suomeen viikko sitten.


Ja täällä sitä nyt sitten ollaan. Enkä oikein tiedä mitä sitä tekisi. Yritän hengitellä ja rentoutua vanhempieni luona ehkä noin pari viikkoa. On kivaa olla Suomessa ja tuttujen ihmisten parissa, mutta on inhottavaa, kun ei vaan voi tehdä sitä, mistä tykkää, eli ratsastaa ja opastaa. Mieluummin vielä omissa maastoissa, omilla hevosilla, omalla tilalla, omaan tahtiin! Äh, miksi kaikki on niin vaikeaa, toiveeni kun ovat ihan vain pikkuriikkisiä! ;) mutta sellaista se on ja asioilla on kai edelleen tapana järjestyä...


Mulla on ikävä ratsastusta, joka oli Islannissa niin helppoa. Samalla olen kuitenkin iloinen nähdessäni kaikki tutut ihmiset ja koirat ja kissat täällä, mutta harmittaa, ettei päivärytmiin enää kuulu hevosen selkään kipuaminen ja sillä tienaaminen. Kompromisseja on ihmisen elämä täynnä... Vetäydyn suunnittelemaan seuraavaa siirtoani, ehkä päivittelen samalla blogia uusin aihein, ehkä en :)


Heihei!

Tulipas törsättyä!

Moi!

Kävin hevosvarusteostoksilla ja sitä ennen kauhistelin Islanti-Hki/Tukholma/Norja-lentojen hintoja. Noh, ostamani kamat maksoivat enemmän kuin lennot, mutta ei se siellä kaupassa niin kauhealta tuntunut ja kyllähän sitä nyt kunnon varusteet on oltava, makso mita makso! ... Ja onhan mun uudet chapsit ja housut nyt aika hienotkin... Sivuseikka, sivuseikka, mutta kuitenkin ;)

Mun on muuten vapaapäivien viettosuunnitelmat tupanneet viimeaikoina menemään vähän pyllylleen:

Epäonnistuminen nro 1.
Viime viikon yhden ainoan vaparin ajattelin viettää jännällä vulkaanisella Westman-saarella (tai siis oikeastaan saaria on monta, mutta vain yhdelle, ainoalle asutulle, Heimaeylle, pääsee kätevästi), jonne pääse päivittäin useampia kertoja pikku-lautalla. Saaren läpimitta on noin 7 kilometriä ja siellä asuu paljon lintuja, muun muassa lunneja. Saaren juttu on nuo linnut ja Eldfell-tulivuori, joka vieläkin tupruttelee pikkuisen 1973 sattuneen, melkein Heimaeyn hukuttaneen ja saaren kokoa huimasti suurentaneen purkauksen jäljiltä. Saarella on myos paikkoja, joissa ei paljoa tarvi maata kaivaa löytääkseen lämmintä hiekkaa.

Oli aurinkoinen päivä, merikin oli lähes tyyni, Heimaey oli siis täydellinen kohde, lähdin köröttelemään autollani kohti satamaa puolenpäivän tienoilla, matkaan kului pari-kolme tuntia, matkalla hoitelin muutamia asioita, mm. maksoin elämäni ensimmäisen, toivottavasti myös viimeisen, ylinopeussakkoni ja kävin kaupassa. Otin ja jätin yhden liftarinkin matkanvarrella. Ja satamaan päästyäni kello oli kaksi. Edellinen lautta oli lähteny yhdeltä. Ja seuraava lähtisi neljältä. Lauttamatka kestää noin 45 minuuttia ja paluulautakseni olisi mun ollut valittava klo 17.30 starttaava lautta. Silmänräpäyksen mietittyäni tulin siihen tulokseen, että saarelle meno ja lauttamatkan maksaminen tuolloin olisi yhtä tyhjän kanssa. Ens kerralla vois ehkä olla järkevää hieman tarkastaa lautan aikatauluja, mutta tuolloin jälkiviisastelu ei auttanut.

Olin jo periaatteessa puolimatkassa kohti Vikin kylää, joten ajattelin ajella sinne. Matkalla iski kuitenkin pieni ahdistus siitä, että istun lähes koko, kauniin aurinkoisen, päivän autossa. Eikä kyseinen ajatus ollut mieleeni, niinpä sitten bongasin ajellessani tienvierestä kallion, jonka hurjapäänä valloitin (kiivetessäni mietiskelin, pääsenkö sieltä enää elävänä alas). Söin kalliolta löytyneitä epämääräisiä marjoja, jotka oli hyviä, löysin nojatuoliksi soveltuvan kiven, istahdin ja otin kirjan käteen. Välillä luin, välillä torkuin, mutta koko ajan olin auringon alla, mikä oli kyllä mukavan rentouttavaa ja mieltä virkistävää :) Enkä palanut! Iltapäivä oli siinä vaiheessa jo sen verran pitkällä :)

Valkoiset villantuottajat olivat taas väärällä puolella aitaa ja lyllersivät karkuun, minkä kerkesivät minun suunnatessa kohti edessä näkyvää valloituskohdettani, reunat oli jyrkät :D

Epäonnistuminen nro 2.
Mulla on ollut nyt kaksi vapaapäivää putkeen, mikä on meidän toisen kokin, Stefanin mukaan "holiday" :D Mielessäni on ollut hirveän hyviä ajatuksia, mitä näinä vapaapäivinäni tekisin, mutta ajatuksista tekoihin on pitkä matka. Ensiksi ajattelin etsiä itselleni kyytiä Akureyriin ja viettää siellä nämä päivät. Noh, en löytänyt kyytiä, enkä siis mennyt. Seuraavaksi ajattelin soittaa yhteistyökumppaniyritykseen, Arctic adventuresille kysyäkseni snorklaus- ja/tai moottorikelkkailuretkiä. Eldhestarin työntekijät saavat joitain Arcticin retkiä ilmaiseksi, jos niille on tilaa, mutta vapaita paikkoja voi tiedustella vasta edellisenä iltana ysin-kympin maissa. Olin puhelimen lähellä ennen ysiä ja kympin jälkeen, eli missasin sitten senkin tilaisuuden kumpanakin päivänä.

Näiden kaikkien tosi hyvin suunnittelemieni tekemisten sijaan kuljetin eilen uusimman työkaverini, Ninan, pankkiin ja takaisin, jolloin samantien kyytiini hyppäsi tallilta kipeä Lea, jonka heitin kotiinsa Selfossiin. Selfossissa tajusin olevani vaarallisen lähellä hevoskauppaa, jonka kauniit, ihanan pehmeät ja ennen kaikkea tosi coolit ja käytännölliset (oikeasti ;) ) nahkachapsit ovat vierrailleet mielessäni huolestuttavan usein. Noh, enää ne eivät vain vieraile mielessä, vaan pääsevät tositarkoitukseen huomenna, minkä jälkeen niitä vielä pikkusen fiksaillaan mun eripaksuisiin reisiin sopiviksi ja sitten ne on täydelliset! Niin ja mukaan tarttui myös softshell-ratsastushousut, että kyllä nyt taas kelpaa heppailla ;) Illalla oli vielä kylän paikallisessa työkaveri Annan läksiäisten läksiäiset ja söin vihdoin Ostaveisla-pitsan, joka koostuu kolmesta eri juustosta ja syödään marjamarmeladin kera! :D Ja tänään oonkin sitten vaan chillaillut ja tehnyt niitä tietokonehommia, mitkä eilen jäi tekemättä, kuten esimerkiksi päivitellyt tämän blogin pitkästä aikaa! :)

Eipä tässä kait muuta, tallielämä rullaa samaan tahtiin. Paitsi, että sesonki on aivan selkeästi lopussa ennen aasialaisarmeijan revontulimetsästyskauden alkua. Satuloitavia hevosia seisoo aamuisin pihassa usein vain 40-60 sen 80-100 sijaan ja päivällä tosi moni oppaista saa nauttia tosi kivoista talliaskareista, kuten kesäkäytössä olleiden ikivanhojen satuloiden oljyämisestä ja varastoimisesta. Puolet hevosistakin ovat kirmailleet jo kengättöminä vehreille laitumille, ei niille vehreimmille, mutta joksikin aikaa lomalle kuitenkin ;) Muutamat taisivat valitettavasti lähteä sinne vehreimmillekin, mutta sellaista se elämä on...

Heihei!

H.

P.S. Blue Lagoon katsastettu! Turisteja on kuin tulivuorenpurkauksessa tuhkaa, mutta silti aika jännä ja täydellinen rentoutuspäivän kohde kera saatavilla olevan itsepalvelu-silicasavikasvohoidon :) Niin ja Suomessakin pyörivä elokuva "Of horses and men" on myös katsottu, oikeastaan voin vaikka suositella, jos haluaa nähdä jotain erilaista. Varsinkin näin maassa olleena ymmärrän elokuvaa suht hyvin, sellainen se ihmisen ja hevosen välinen suhde monessa muodossaan on :)