Moi!
Eipä ollutkaan
vaarallisia tilanteita tai vauhtia eikä tullutkaan mustelmia viime viikolla,
vaikka niin hieman uumoilinkin. Alkuperäisenä ajatuksena oli kuluttaa
vapaapäivä värikuulaillen Perthin (kuulemma) hienolla sotatantereella, mutta
homma alkoikin mennä sen verran hankalaksi, että luovuin ajatuksesta ja toivoin
sunnuntaiselle vapaapäivälleni aurinkoa, jonka seurasta ajattelin nauttia
biitsillä rentoutuen. Eipä säätiedotukset olleet ihan samaa mieltä kanssani,
sunnuntaille lupailtiin vilpoista, eli n. 25 astetta, ja sadekuuroja, mutta
sitten löytyikin varasuunnitelma, suomalaisen Nooran ehdottama tapaaminen
kahvin tms. merkeissä ja sehän sopi kuin nenä päähän! Päätettiin kuitenkin
seurata säätilannetta ja ratkaista tekemisen laatu vasta sunnuntai-aamuna. Ja
niinhän siinä sit kävi, ett mentiin biitsille, eikä sateesta ollut tietoakaan
:) Oli kiva päivä, mukava tavata uusia ihmisiä ja hengailla kaikessa rauhassa,
rennosti auringon alla. Rannalla muuten tapahtui kosinta, taivaalla lenteli
lentokone, vetäen perässään tekstiä: ”Jess I love you, will you marry me?”
Vähän niinkuin elokuvissa, vastaus tosin jäi arvoitukseksi :) Päivää paransi
merkittävästi myös se, että rakkaalta siskoseltani tuli aamulla paketti
täytettynä Julia-karkeilla ja kirjeellä. Voiko parempaa ajoitusta olla,
joulukuun ensimmäinen aamu, vähän niinkuin joulukalenterin ensimmäinen luukku
olisi auennut! :)
Niin ja tämä on
tosiaan mun viimeinen työviikko, aivan ihanaa!!! Maanantaina lähden kahdeksan
päivän reissulle rannikkoa pitkin ylöspäin jossakin random-porukassa ja kun
retkeltä palaan, vietän vielä muutaman päivän Perthissä nauttien kenties
reppureissaajien seurasta hostellissa, minkä jälkeen liihotankin sitten jo
koti-Suomeen, aivan ihanaa, sekin! :)
En ole paljoa
työmeiningistä blogissa avautunut, mutta kerrottakoon nyt vaikka sen verran,
että tämä työjakso on ollut ehkä elämäni kamalin! Kirjaimellisesti verta, hikeä
ja kyyneleitä. Ja olen erittäin iloinen, että loppu on jo todella lähellä! :)
Verta on vuotanut välillä nenästä (mm. hevosen pää on kova) ja välillä jostain
pikku haavoista, mitä hevoshommissa on sattunut tulemaan, hiki nyt on virrannut
ihan työtohinassa ja kyyneleet ovat syntyneet silloin tällöin vallinneesta
yksinäisyydestä, kiukusta ja surumielestä. En tietenkään itsekään
itsepäisyydessäni ja väitellessäni varmasti ole maailman ihanin ihminen, mutta
loppujen lopuksi olen aika kiltti enkä kovin pitkään jaksa henkisesti sitä,
että jokaikisestä pienestäkin asiasta valitetaan aina ja jatkuvasti, nauretaan
selän takana ja tunne siitä, että joku kyttää jatkuvasti tekemisiäsi odottaen
uusia virheitä, on aika raskas kantaa sisällään.
Tänne tullessani
mielessäni oli kuva hevostilasta maaseudulla, huoneesta ehkä tilan
päärakennuksessa ja iloisesti uuden tyypin vastaanottavasta RENNOSTA
australialaisesta työnantajasta. Tuo kuva nyt murentui aika lailla samantien
purkaessani tuloiltanani kamoja lähiökämpässä, jossa vilisi torakoita, hiiriä
ja ties mitä muita öttiäisiä. Seuraavana päivänä kävin tallilla, jossa
kättelimme pomon (kireä kuin viulun kieli) kanssa pikaisesti toisiamme, siinä
se. Tänne tultiin todellakin töihin, vain ja ainoastaan töihin. Toisaalta
siihen olin kyllä valmistautunutkin, mutta ehkä odotin kuitenkin jotain... Ehkä
edes pientä kiinnostusta minua kohtaan tms... No sellaista ei ollut. Itsetunto
on myos ollut jatkuvasti miinakentällä astuen miinoihin, vaikka olen hoitanut
hommani riittävän hyvin ja huolellisesti ottaen huomioon sen, että ihminen,
joka on ollut töissä muutamia viikkoja, saattaa ehkä joskus tehdä vahingossa
virheitä, unohtaa jotakin tai esimerkiksi jättää huomaamattaan yardiin sentti x
sentti -kokoisen paskakipinän tai pari. Tilannetta ei ollenkaan ole parantanut
se, että myös, varsinkin aiemmin, asunnossamme minun on ollut järkevintä pyrkiä
olemaan hyvin hyvin näkymätön, koska ei ole voinut tietää, mistä
aussikämppikseni milloinkin on päättänyt valittaa. Onko se sitten ollut se,
että kulutin älyttömästi sähköä pitämällä esim. terassin valoa päällä n. 5
minuuttia (laitoin kengät jalkaan), kun hänen oma televisionsa oli päällä 24/7
tai joku aivan muu juttu. Onneks se kämppis lähti ikuisiksi ajoiksi pois
juurilleen ja tämän uuden perheen kanssa jaan elämääni vain hetken.
Jotenkin olen
myös jäänyt ja ehkä jättäytynytkin loppujen lopuksi tarkoituksella pois vapaa-ajalla
hevospiireista (ja tyoajat huomioon ottaen, muita ystavyyssuhteita on haastava
luoda). Eli elämäni on koostunut lähes yksinomaan työnteosta ja kun ilmapiiri
on kireä ja mieluummin ilkeä kuin iloinen, ei tämä ole ollut ollenkaan helppoa.
Ei siis ole saanut muuta ajateltavaa eikä päässyt sen avulla eroon ikävistä
tunteista... Tai jotain... Tosin kaikki tekemäni retket ja ne muutamat uudet, hevosmaailman
ulkopuolella tapaamani ihmiset ovat piristelleet vapaapäiviäni suunnilleen
kerran viikossa, onneksi!
Mutta hei, oli
miten oli, nyt ollaan jo voiton puolella, enkä silti kadu tänne tuloani,
muutamat työkaveritkin ovat alkaneet vaikuttaa ehkä ihan mukavilta ja ajan
kanssa voisivat ajatukset ja tunteet tätä paikkaa kohtaan muuttuakin. Mitään
tarvetta ei meikäläisellä tosin ole tähän kaupunkiin pidemmäksi aikaa jäädä :D
Ja kaikesta huolimatta tämä on hyvä kokemus, pidän edelleen Australiasta maana
ja hevoset. Ei, en ole vielä kyllästynyt noihin välillä ärsyttäviinkin
höpönassu-karvaturpiin, paremminkin toisinpäin, lisää, lisää, lisää! :)
Sen tosiaan voin
sanoa, että jos joku muu tähän tahtoo ryhtyä, kannattaa pakata laukkuun
rutkasti itsevarmuutta, luoda ystävyyssuhteita kenties vaikka jo sosiaalisessa
mediassa ja hankkia itselleen varasuunnitelmia, jos elämä alkaakin vaikuttaa
pelkälta suossa rämpimiseltä. Luovuttaa ei ihan heti kannata, mutta liikakin on
liikaa :) Ja mihin ikinä kuka tahansa nyt matkustaakin, kannattaa aina muistaa
ottaa mukaan släpärit (= lipsuttimet, varvastossut, miksikä niitä ikinä
kutsutkin) ja jotain lämmintä! Ilmastointi on usein tehokas ja lattiat
likaiset! :)
Olipas mukava
pikku vuodatus, eiko?! ;) Jos suinkin ehdin ja kykenen, kerron viela
viimeisesta retkestani Lansi-Australiassa ja viimehetken kuulumisia ennen
lahtoa tai lahdon jalkeen... Tai sitten palaan asiaan aivan toisenlaisessa
ymparistossa, jaatikoiden keskelta Islannista! Mutta oli, miten oli, palaan
asiaan... Kiva, etta olet jaksanut lukea juttujani, kiitos! :)
Rauhaisin mielin,
Heli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti