Leijaillen leijailen

Meille tuli lapsi! Ei siis mulle ja mun 4-kymppiselle pössyttelijä-aamukiukku-kämppis-työkaverille, vaan tähän meidän taloon muutti pari ratsastajaa ja heidän vanavedessään tuli pari rapua ja nelivuotias pikkumies :) Nuoren miehen seurasta tosin saan nauttia vain rajallisesti, koska hän on aikas paljon hoidossa muualla vanhempien aamutöiden takia, mutta vähäisetkin hetket ovat tähän mennessä vaikuttaneet viihtyisiltä, erittäin hyvää enkkutreeniä meikäläiselle! :)

Tallielämä rullaa samaan malliin, nyt alkaa tuntua siltä, että voi jo pikkuisen ottaa rennommin, pääosin hommat kulkee rutiininomaisesti ja töppäilyt ovat vähentyneet ja jos sellaisia sattuu, niille voi välillä jopa naureskella. Hevosiinkin on pikkuhiljaa kehittynyt henkilökohtaisempia suhteita ja osan kujeiluihin osaa jo etukäteen varautua. Yhdestä eilisestä hevosen uittokeikasta tuli tosin melkein traumoja. Ihan ihmettelin, kuinka pomo käski minun lähteä hänen ja yhden uimariopettelijan kanssa altaalle, hevonen oli siis käynyt vedessä ehkä noin kolme kertaa ja mullakin ehkä on vielä pikkuisen tuo tekniikka hakusessa (varsinkin se, mitä kaikkea jäykällä ”ohjaustangolla” voi ja ei voi tehdä hevosen ollessa kiinni toisessa päässä). Eihän se parhaalla mahdollisella tavalla sitten edennytkään, toisen uimakierroksen päätteeksi hevosen ollessa vielä vedessä, kapealla ”käytävällä”, jalat koskettaen maata, mun piti pysäyttää poika (uittaja seisoo siis hevosen vieressä, mutta n. pari metriä korkeammalla). Noh ko ruuna olikin sitä mieltä, ettei halua vain seistä, vaan päätti yrittää kääntyä ympäri siinä onnistuen. Tuossa on siis vaarana mm. se, että hevonen jää vaikka jumiin käytävään tai lähtee takaisin sinne, mistä on tullutkin törmäten vaikkapa takana tuleviin uimareihin jne... Ja tietenkin teloo itsensä enemmän tai vähemmän seiniin etsiessään, sähläten jotain kätevää ulospääsyreittiä. Sentään sain hevosen pysymään suunnilleen paikoillaan ja kääntymään takaisin oikeaan suuntaan lavan naarmuuntumisen kustannuksella. Loppujen lopuksi mitään ihan hirveää ei siis ehtinyt sattua, mut kyl mua vähän harmitti kauhee sähläys ja mietitytti, meneekö hevonen enää koskaan altaalle... Ja otetaanko mua enää ikinä altaalle! Mutta onneksi poikkeuksellisen vastenmielinen aamuviiden herätys tänä sunnuntaiaamuna osoittautui kannattavaksi. Pomo pisti mut ja saman pollen tekemään taas saman homman uudestaan ja pienestä hapuilusta huolimatta, sehän meni paljon nätimmin! Tosin ohjasin kuulemma altaassa uivaa hevosta kuin juoppo autoa :D eikä homma täydellistä ollut vieläkään, mutta parempi suoritus ja tekemällä oppii! Olen kiitollinen kokemuksesta, hyvää oppia :)

Mutta hei, toteutin taas yhden monta monta monta vuotta haikailemani jutun! Hyppäsin vihdosta viimein laskuvarjolla! Ja, kun kerran jotain tehdään, se tehdään kunnolla, tiputtauduin, ohjaajan kanssa tietenkin, niin korkealta kuin vaan Australiassa on tavallisten talliaisten mahdollista tippua, eli 14 000 feetistä (sori, en nyt tiedä, mitä se on metreissä) ja oli huisia! :) Ja muutenkin koko kokonaisuus oli taas kaikkia ihmeitä täynnä! :D

Mut ja neljä muuta random-tyyppiä poimittiin taas samalta turistipysäkiltä (ko pysäkiltä taitaa lähteä alkuun kaikki mahdolliset Perthin kulmilla järjestettävät retket) kuin kajakkireissullekin ja köröteltiin minibussilla noin puoltoista tuntia keskelle ei mitään, Yorkin kylän(?) lähettyville. Matkan puolessa välissä poikettiin ostamassa take away-cappuchinot, kahvit tms. yhdestä kahvilasta. Minäkin ostin tietenkin itselleni vähän kofeiinipiristettä, jota hörpiskelin kaikessa rauhassa matkan jatkuessa. Ihailin kivan näköisiä maalaismaisemia ja samalla satuin vilkaisemaan pahvimukini kantta, jossa luki HUHTAMAKI, mitä ihmettä?! Onko tuo joku paikallinen merkki vai onko ihan totta, että take away-kuppien muovikannet ovat suomalaista alkuperää ja valmistajana Huhtamäki? Olin pikkuisen hämilläni asiasta, jos viimeinen epäilykseni pitää paikkansa, ei voi taas muuta sanoa kuin, että maailma tosiaan on todella pieni ja on se melkoista menoa, jos Suomesta asti kuljetellaan yksiä muovikansia maapallon toiselle puolelle! :D

Pienestä ne ihmisen ilot on loppujen lopuksi tehty, itsekseni naureskellen jatkoin maisemien katselua ja jonkun ajan kuluttua päästiin vihdoin perille, tuuliselle paikalle, ison hallirakennuksen ja parin sinisen lentokoneen lähettyville. Ja nyt mä muuten näin niitä ”kuuluisia”, komeita ja lepposia aussimiehiäkin! Nehän ovat piiloutuneet joko aaltoihin tai laskuvarjojen alle (tai siis ehkä ei ees paljoa vaadita päihittääkseen nämä ratsastajarimpulat ;) )! Koko paikka oli sellaista tosi rentoa ja leppoista henkeä täynnä ja kirsikkana kakun päällä oli tietenkin henkilökunta, joka koostui pääosin rempseistä, mutta lupsakoista 3-4-kymppisistä naisista ja miehistä :) Vastaanotto oli siis mukava, sain kivasti apua välttämättömien viimehetken lappustenkin täyttöön ja kuulin, että suomalaisten kohdalla on ollut tapana jättää varjo avaamatta :D Näillä mielin olikin sitten hyvä hypätä koneeseen! :D Matkustettiin pieninä ryhminä (kolme tandem-hyppääjää) sellaisella pienellä sinisellä prutkulla yläilmoihin peltojen ja jokien päälle, odoteltiin pikkuisen sopivaa hyppyhetkeä ja kun käsky kävi, katosi eka pari pilviin, sitten möngersin minä ohjaajani kanssa ovelle, enkä oikeastaan ehtinyt ees jännittää, kun, puff, oltiin ilmassa! :D Vapaata pudotusta 60 sekuntia, jonka jälkeen, huh, varjo toimi!

Olen siis hypännyt aiemmin sattumien summana benjihypyn (vaikken niin ajatuksesta jalkojen varassa roikkumisesta välittänytkään), keinunut yläilmoissa liitovarjolla ja nyt koin vihdoin laskuvarjohypyn hurman. Liitovarjoilussa tuli paha olo keinuvan liikkeen seurauksena, eikä adrenaliinivirtaa näkynyt eikä kuulunut, benjihyppy oli huisi ja hauska, sopivan korkealla, muttei liian korkealla ja pudottautuminen oli ainutlaatuinen kokemus, adrenaliinivirta huipussaan! Laskuvarjohyppy voisi olla noiden kahden välimaastossa, suurin jännitys syntyi ehkä maisemien katselusta lentokoneesta ajatellen samalla, kuinka kohta pudottautuu koneesta (silloin havahduin ajatukseen, että siihenhän voi oikeasti vaikka kuolla, en ollut ajatellut aiemmin :D). Itse tiputtautuminen on niin nopea, ettei sitä oikein tajuakaan ja kohta jo leijaileekin ilmassa liitovarjoilun tavoin. Kohdallani tunnelmaa laski ihan pikkuisen se, että korvani eivät oikein tykänneet hommasta, kipuilivat ja menivät niin lukkoon, etteivät vielä seuraavana päivänäkään olleet normaalit.

Mutta kiva kokemus ja retki kaikenkaikkiaan! Niin, ja palattuani takaisin laskuvarjohyppytukikohtaan, henkilökunnan lähettyville, etsin käsiini Alex-nimisen pojan kertoakseni hänelle tervesiä vanhalta ystävättäreltään, aiemman kajakkireissuni vetäjältä, Vickyltä (niin, mitä sanoinkaan siitä, että maailma on pieni). Juteltiin hetkinen ja Alex alkoi kumman tarkasti kyselemään, mistä päin Suomea olen kotoisin ja kävi sitten ilmi, että hän on asustellut silloin tällöin Suomessa, tarkemmin vielä Tampereella! Niin, että sillee :D

On rankkaa poikien tyo!

Kuskimme ja uskalikot

Tuossa ilmapiirissä olisin minäkin mieluusti viihtynyt, mut ei auttanut kuin palata takaisin Ascotin elämään yhtä kokemusta rikkaampana :) Seuraavana päivänä, eli perjantaina olin päättänyt viihdyttää itseäni ilmaisella ulkoilmaelokuvalla läheisessä puistossa. Elokuva oli perheleffa Wreck it Ralph (Suomessa Ralph?), jonka olin jo, kiitos kummipoikaseni, katsonut Suomessa, mutta ajatus ulkoilmaleffasta lämpimänä iltana oli houkutteleva, joten hilasin itseni pikkulasten kansoittamaan puistoon. Eikä kulunut kauaakaan, kun näin yhden työkaverini perheineen paikalla myös, liityin siis Lorainen, hänen tyttärensä, koiransa ja miehensä joukkoon ja illasta muodostui varsin viihtyisä. Mutta voin kyllä sanoa, että vaikka leffa tähtien alla kuulostaisi kuinka romanttiselta tahansa, ehkä katson sen kuitenkin mieluummin sisällä. Kaikenmaailman purevat pikkuöttiäiset takaavat ainakin meikäläisen kohdalla varsin rauhattoman leffanautinnon...

Valojen sammumista odotellessa

Siinäpä kaikki tällä kertaa, uusin harrastukseni on muuten läheisessä ei-niin-puhtaassa-mutta-suolaisessa joessa (iso joki, leveys ehkä muutamia satoja metrejä) polskuttelu töiden jälkeen ja olen löytänyt talliltamme hevosen nro 1. Law Enforcement, 3-vuotias hirvittävän komea ja leppoisa oripoika, jonka naapurina on hieman tyhmähkö, mutta jännän piirron omaava Harry (Potter). Poikien kuvat katsottavana ja ihailtavana! :)