Metsästä päivää!

Hei hei vaan!

Pahoittelut päivitysviiveestä, oon ollut sen verran paljon maalla, tai oikeastaan metsässä, ettei ole pahemmin ollut aikaa saatikka mahdollisuuksia rustailla...

Paikan nimi on kotiniemi, meiltä ei vesi lopu :)

 No niin ja nyt asiaan, iloni on kertoa, että oon viihtynyt täällä oikeastaan aika hyvin :). Vielä mulle ei ole syntynyt säännöllistä työrytmiä, mutta kaikki, mitä on pitänyt hoitaa, on tullut hoidettua. Välillä oon pyörinyt mukana huskyhommissa, välillä vetänyt reki- tai ratsastusretkiä ja kaiken tämän lomassa yrittänyt katsella sivusilmällä, että kaikki on ok. Olen iloinen asemastani 'vähän-kuin-2. tilavastaavana' ja mielissäni siitä, että muhun on luotettu alusta asti, mikä on antanut vapauksia ja tilaa käyttää omaa päätäni, kun se tuossa kaulan jatkeena kuitenkin mukana heiluu.

Innokkaampia työntekijöitä saa hakea... Sagi ja Lobo.

Tämä tila on siis pikkuinen saamelaisporonhoitotila, alunperin, nykyään poroja ei ole ja niiden aitaukset täyttää noin nelisenkymmentä iloista huskya ja viisi itsepäistä, mutta työmotivoitunutta norjanvuonohevosta. Kuten olen tainnut jo aiemminkin mainita, eläinten lisäksi, tällä tilalla asuu myös sveitsiläinen Lukas, jonka heiniä on pääasiassa koirat ja myönnettäköön, että nuoresta iästään huolimatta, 1. tilavastaava tietää, mitä tekee ja ilo on olla, kun ei kollegan, ja kämppiksen, kanssa tarvi kinata :) Me jaetaan siis Lukaksen kanssa tilan päärakennuksen alakerta, mikä tietyllä tavalla on myös ehkä jonkinlainen kunnioitus meitä kohtaan. Kyseiselle pyhälle alueelle, firman omistajien alkuperäiseen kotiin, kun ei oikeastaan kukaan muu saa astua ;). Lukaksen lisäksi ihmis-ilonani on päivittäin kaksi vaihtelevaa vapaaehtoista, jotka työskentelevät tila-apureina pari päivää kerrallaan. Tällä hetkellä rinkiin kuuluu yksi suomalainen, yksi tsekki, yksi tanskalainen, yksi sveitsiläinen ja pian pitäisi porukkaan tulla vielä ainakin pari-kolme uutta naamaa, kun meidän norjatar ja britti poistuvat valitettavasti kuvioista :/ vapaaehtoiset asustelevat 'santa's cabinissa' piharakennuksen kulmauksessa, joka on myös vähän niinkuin mun ja Lukaksen olohuone. Niin ja sitten täällä on myös Satu, toinen hevostyttö (ja kengittäjä), joka ajelee Ivalosta hommiin, kun niiden aika on. Eli sellainen kokoonpano meillä täällä ja elämä rulla seesteisesti. Alussa oli ehkä pienen pientä hakemista siitä, kuka tekee, mitäkin, mutta hyvin olen mielestäni paikkani vaivihkaa pikku pomona lunastanut :D ;) ja suht lungia on elämä, eläinten ruokinta tai tarhojen siivoilu ei varsinaisesti työnkuvaani kuulu, mutta, myönnettäköön, että teen sitäkin, ehkä just siks, kun kukaan ei pakota ;) ja tie eläinten sydämeen vie vatsan kautta ;)

Ronja, Sarakka ja Snilli.

Tämä asuminen on vähän extremeä, ainakin tällaiselle vesivessojen aikaan syntyneelle kompostointiin oppineelle.. Kun ei kerran ole sähköä, ei paljon vesikään juokse. Lyhykäisyydessään se täällä tarkoittaa sitä, että pissat tehdään pihalle ja kakka huussiin, josta pytyt tyhjennetään kaatopaikalle... Oon miettinyt, että eikö tähän todellakaan ole muuta vaihtoehtoa (mietin tätä aika paljon ensimmäisinä päivinäni ;)), mutta ehkäpä täällä tuo pakkanen on sen verran pureva, ettei kompostikaan sitä aina kestäisi... Mutta kyllä se pakkasukko ehkä vähän pyllyynkin puraisee... 30 asteen pakkasia odotellessa... Niin ja kylpymahdollisuuksista tarvitsee tuskin ees mainita... Niitä kun ei ole, muuta kuin kylällä olevassa majatalossa :D mutta, koska on ennemmin kylmä, kuin kuuma, ei paljoa tule hikoiltua ja tämä kerran n. 1,5 viikossa suihkussakäynti tekee itseasiassa aika hyvää herkälle ja kuivalle iholleni. Pakkasilma ja vesi kun ei atoopikolle yleensä ole se parhain yhdistelmä...

Lukas meni koiran koppiin...

Käyttövesi eläimille haetaan kaivosta ja ihmisille järvestä, ja se on hyvää. Mulla ja Lukaksella on käytännössä omat varaavat takat, joiden kanssa suhteet alkavat olla jo ehkä vähän huolestuttavalla tasolla, lämmitystekniikat, päivittäinen tulenteon onnistuminen, sytykkeiden koko ja takkojen huolenpito ovat lähes päivittäisiä puheenaiheita :D vapaaehtoisten santa's cabinissa taas tapahtuu yhtä sun toista paranormaalia. Milloin joku herää siihen, että tuntematon mies seisoo sängynvieressä tai toinen hakkaa pihan laavussa puita ja tultiin me yks ilta siihenkin tulokseen, että joulupukki jäi jumiin savupiippuun... Hmmm, vähän sisäpiirin juttua, mutta kun päivässä on hämy muutaman tunnin ja loput ajasta on pimeää, niin eipä siinä kai muuta voi, kun laittaa mielikuvitus laukkaamaan ;) mutta yhtä kaikki, täällä on ollut aika viihtyisää. Oon päivissä sekaisin, enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu, että tuntuu kuin olisin ollut täällä jo tosi kauan. Eikä se tunne ole vain mussa, myös pomosta ja muistakin tuntuu vähän samalta... Nyt se on ainakin ehkä ihan hyvä juttu :) Ja se muuten on mainittava, että ennen kuin tulin tälle tilalle, yritin olla odottamatta liikoja ja ehkä just siks tää vaikutti ensinäkemältä kivalta ja yllättävänkin toimivalta paikalta olosuhteet huomioon ottaen. Ihmisten kanssa oli ehkä vähän hakemista, varsinkin santa's cabinissa en alussa iltaisin lähtenyt itse pistäytymään, vaan viihdyin omissa oloissani. Mutta sen kerran, kun Lukas (= vähän niinkuin tutorini ja linkki vapaaehtoisiin) oli kylillä ja nähdessäni norjalaisen pompahtavan sängystään ilahtuneesti astuessani tupaan, murtui henkinen jääni ja cabinista tuli toinen olohuoneeni, jossa toissailtana pidettiin silmiä auki aamukolmeen :) Ilmapiiri on siis ollut hyvä, mikä on tärkeää tällaisessa ympäristössä.

Santa's cabinin tunnelmallinen kynttilänvalo

Joulukuun 3. päivä meille tuli pihan perälle myös aarteita: viisi mustavalkoista, pääosin valkoista, huskyn pentua, joita myös valkoisiksi makkaroiksi, tai kaljurotiksi (on näillä karvat, mutta ovat sellaisia lihavia pötköjä :D ) kutsutaan, nurisevat ja möngertävät tyytyväisenoloisesti nisältä toiselle äitinsä hellässä ja hienotunteisessa hoivassa... Aarteisiin ei saa vielä koskea, jos yrität hipaista niitä 'vahingossa' vaikkapa sormella, ilmeestyykin kätesi päälle esim. mamman tassu ;)

Sellaista meillä täällä. Eilen kolattiin lunta jäällä paikasta toiseen, älä kysy miksi ja keksin uuden keinon leikata tukkaa: sitä voi myös polttaa... Ruoka valmistetaan kaasulla, vielä ei ole paikatkaan räjähtäneet, vaikka yritys on kova, tallin seinätkin valeltiin eilen dieselillä ;)

Laavussa syödään keksiä tai makkaraa ja juodaan lämmintä mehua.

Heippa!

Ihan omin kätösin tehty islantilainen villapaitakin on saanut tärkeän käyttötarkoituksen...

Yli-innokkuutta havaittavissa!

Moi!

En mä malttanut olla kirjoittamatta mitään, täällä on niin jännää!

Tänään alkoi varovasti pienimuotoinen työnteko, valmistelin yhden ranskalaisen 'veijarin', eli vapaaehtoisen kanssa majatalossa aamiaisen vieraille, joita tänään oli yksi, raskasta! ;) Siivottiin myös yksi vierashuoneista, minkä jälkeen sainkin ylemmältä johdolta käskyn lähteä tutustumaan Siidaan, saamelaismuseoon ja luontokeskukseen, jonka nimi näin, hyvällä kielipäällä, sulavasti pohjoissaamesta käännettynä tarkoittaa myös porokylää.

Voi, kun sekin oli jännä paikka, täällä kaikki vaan on niin jännää! :D Tällä kertaa sain ihailla vaihtuvan näyttelyn muodossa Jan-Eerik Paadarin huikeita, inarinsaamelaisen sielunmaisemaa kuvastavia, valokuvia ja taustalla soivia luontoääniä sekä opiskella pienen infopläjäyksen vihreän vyöhykkeen, eli Suomen, Venäjän ja Norjan välissä olevan alueen luontorikkauksista. Itse päänäyttely löytyi rakennuksen yläkerrasta ja sisään astuessa koin pienen ahdistuksen: asiaa oli kuvin ja tekstein aika paljolti niin luonnosta, jääkauden aikaansaamista muutoksista kuin ihan tästä saamelais- ja poronhoitokulttuuristakin. Yksi iso pimeähkö huone hyvällä maulla täytettynä vähän niinkuin lattiasta kattoon.. Siis ei ehkä jollekulle paljoa, mutta kun mun tavoitteena oli vielä yrittää sisäistää jotakin, eikä tuo pikaoppiminen kerrasta ole ihan se ykkösjuttuni... Mutta tartuin toimeen ja aloin opiskelemaan! Pääsin kotiin ja muihin asumismuotoihin, kun tuli kutsu neuvotteluun. Siis vähän jäi opiskeltavaa vielä ensikerrallekin, mutta ei haittaa, kun neuvottelun tuloksena sain joulunaikani vapaaksi, jee! Eli etelä hoi, pääsen kuin pääsenkin joulun viettoon tuttuihin ympyröihin!! :)

Neuvottelun yhteydessä tapasin myös kollegani, Sadun, jonka kanssa me ollaan nyt sitten tilan hevostyttöjä ja Lukas, muistaakseni Sveitsiläinen nuorimies, on tilan koirapoika. Ja kuten jo aiemmin tuossa mainitsin, täällä on myös näitä veijareita, eli ulkomaalaisia vapaaehtoisia, tekemässä sitä sun tätä. Tilallakin kävin Sadun mukana tutustumassa: Pimeässä, otsalampun valossa, aika häijyn näköisiä pikkupetoja, eli rekikoiria näillä on nelisenkymmentä ja hevosia, omalla tilalla asumassa, onkin viisi. Vaikuttivat ihan leppoisan oloisilta karvaturvilta, vaikka omasta, voimakkaasta, tahdostakin oli havaittavissa pieniä merkkejä. 'Ei tarvi kävellä, jos ei tahdo' taisi olla reen eteen ottamamme tamman motto. Suuremmitta ongelmitta selvittiin, mutta tarhasta tullessa stopattiin hetkeksi maistamaan heinää ja valjastuksen ollessa kunnossa ja hevostyttöjen istuessa reessä valmiina lähtöön, ajatteli tamma, että 'eiköhän tää tytöt ollut sitten tässä' :D Elämäni ensimmäinen rekiretki, hieman erilaisella, norjalaisella reellä sujui kuin rasvattu, kun hevonenkin saatiin liikkeelle. Nyt on sitten omakin rekiajelu-ura isolla hevosella korkattu, vielä, kun ymmärtäisi, että vaikka ohjat onkin kädessä, voi jalat tälläkertaa pitää ihan lomaa, tuppas meinaan tulemaan painoapuja ja pohkeita aina silloin tällöin ;)

Niin ja näin samalla mun sähköttömän kotikolonkin, ihan tavalliselta omakotitaloltahan se vaikuttaa ja lämminkin siellä oli :) Lukas tulee jakamaan talon ja seuranamme meillä on vielä pihapiirin 'santa's cottagessa' asuvat vaihtuvat vapaaehtoiset. Kaikkien noiden elikoiden lisäksi... Eli en mä siellä korvessa ihan yksin tule iltojani viettämään. Huomenna tai ylihuomenna alkaa tälläkin alueella kaamos ja sopivasti huomenna taitaa tulla muutto farmille, kuka sitä valoa nyt kaipaiskaan ;) :P

Eli so long, katotaan, koska bloggailen seuraavan kerran...!

 

P.S Saatiin muuten Sadun kanssa kosketus poliiseihinkin, jotka puhalluttivat Sadun tämän tiputtaessa mua nykyisen olinpaikkani, Villa Lancan pihaan, ollaan ilmeisesti aika epäilyttävää sakkia! ;)

Hei hei aurinko, terve Inari!

Moi!

Pitkästä aikaa täällä taas! Pohjustan tätä tämän hetkistä elämääni ja siihen johtaneita syitä ihan pikkuisen... Eli Suomeen tultuani olin enemmän tai vähemmän ahdistunut, allapäin ja epätoivoinen sen suhteen, mitä seuraavaksi tekisin... Syyskuuhun mennessä kulunut vuosi oli ollut loppujen lopuksi aika kiva ja päättynyt mainiosti, eikä mua pahemmin houkuttanut palata takaisin 'normaalin' ihmisen arkeen. Eipä niitä töitäkään toisaalta hirveesti vastaan tullut ja alistuin kohtalooni: otin osaa työkkärin kursseille, suunnittelin tulevaisuuttani keikkalasena helsingissä jne... Mitä tulee työelämään, mulla on yleensä aika luottavainen olo, kyllä tekevä työtä löytää jne... Työkkärissä kuljeskelun lomassa lähettelin parit työhakemukset, aika valikoiden, enkä ajatellut asioita sen enempää. No, yhdestä paikasta otettiin yhteyttä ja pikku kiemuroiden kautta kävi niin, että lähtö pohjoiseen tuli yks kaks yllättäen puolentoista viikon varoitusajalla(kuten aika usein mun elämässä on ollut tapana tapahtua)...

Ja tässä sitä nyt ollaan, aamulla nousin Helsingistä, jälleen kerran, ilmaan ja aamupäivällä laskeuduin Ivaloon, josta huruttelin lentokenttäbussilla tunnin verran tänne Inariin, Suomen suurimpaan kuntaan ja saamelaiskulttuurin keskukseen... Vähän pientä on peli, muttei ollenkaan negatiivisessa mielessä, vain erilaista ja vielä mielenkiintoisemmaksi se ehkä muuttuu, kun pääsen oikein omien hommieni makuun. Jonkin matkan päässä tästä kylän raitilla sijaitsevasta majatalosta asustaa seitsemän norjan vuonohevosta ja jonkinlainen määrä vetokoiria, työkaluni siis. Ja minä muutan heidän luokseen myös... siis ihan oikeaan taloon, tosin, uskoisin ;) mutta siinä talossa ei ole sähköä... Jos ei ole sähköä, ei pahemmin juokse sisään vesikään... Niin, että aattelepa ite omalta kohdaltais! :D Silti mä oon jotenkin vähän jännittyneen innoissani asiasta, tää on sellainen pienimuotoinen tulikoe, katotaan, kauanko tällä kertaa kestän :D

Kyläraittia... Päiväsnäöllä ;)

Tosiaan täällä on jo kivasti lunta ja pakkasta nyt varmaan kymmenisen astetta, oikeastaan on ihan kiva katsella tuota lunta kuran sijaan... Työnkuvani tulee ilmeisesti olemaan rekiajelua hevosilla ja koirilla, kunhan sen opin, vähän majatalossa puuhastelua, revontulten metsästystä ja kaikkee muuta pientä turistihässäkkään liittyen...

Että sellaista, itseoppinut wannabe eräopas H. Stormi kiittää ja kuittaa!

P.S. Aika jännää, kun tuntuu, ett vähän niinkuin tuli ulkomaille, mut silti ymmärtää kieltä ja suomalainen puhelinnumerokin toimii, ihanaa! :D

Ei ollut kauheesti kalatuotteita kaupan hyllyllä

Täällä taas

Heippa!


Sesonkikausi Eldhestarilla alkoi hiipumaan ja kun asiakkaita oli tallilla vähemmän kuin oppaita, oli Helin aika lähteä kotiin. Suomeen.


Jätin auton edellisen pomoni pihaan odottamaan ostajaa, tervehdin uunituoreita kissanpentuja, keräämistäni munista syntyneitä komeita kanoja ja kukkoa, ulkona olevia paria possua, edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissaan olevaa ihanaa islanninlammaskoira Kópuria ja hyvästelin entisen pomoni, Gudnyn. Sanoin heipat Eldhestarin perheelle ja liihotin Norjan kautta Suomeen viikko sitten.


Ja täällä sitä nyt sitten ollaan. Enkä oikein tiedä mitä sitä tekisi. Yritän hengitellä ja rentoutua vanhempieni luona ehkä noin pari viikkoa. On kivaa olla Suomessa ja tuttujen ihmisten parissa, mutta on inhottavaa, kun ei vaan voi tehdä sitä, mistä tykkää, eli ratsastaa ja opastaa. Mieluummin vielä omissa maastoissa, omilla hevosilla, omalla tilalla, omaan tahtiin! Äh, miksi kaikki on niin vaikeaa, toiveeni kun ovat ihan vain pikkuriikkisiä! ;) mutta sellaista se on ja asioilla on kai edelleen tapana järjestyä...


Mulla on ikävä ratsastusta, joka oli Islannissa niin helppoa. Samalla olen kuitenkin iloinen nähdessäni kaikki tutut ihmiset ja koirat ja kissat täällä, mutta harmittaa, ettei päivärytmiin enää kuulu hevosen selkään kipuaminen ja sillä tienaaminen. Kompromisseja on ihmisen elämä täynnä... Vetäydyn suunnittelemaan seuraavaa siirtoani, ehkä päivittelen samalla blogia uusin aihein, ehkä en :)


Heihei!

Tulipas törsättyä!

Moi!

Kävin hevosvarusteostoksilla ja sitä ennen kauhistelin Islanti-Hki/Tukholma/Norja-lentojen hintoja. Noh, ostamani kamat maksoivat enemmän kuin lennot, mutta ei se siellä kaupassa niin kauhealta tuntunut ja kyllähän sitä nyt kunnon varusteet on oltava, makso mita makso! ... Ja onhan mun uudet chapsit ja housut nyt aika hienotkin... Sivuseikka, sivuseikka, mutta kuitenkin ;)

Mun on muuten vapaapäivien viettosuunnitelmat tupanneet viimeaikoina menemään vähän pyllylleen:

Epäonnistuminen nro 1.
Viime viikon yhden ainoan vaparin ajattelin viettää jännällä vulkaanisella Westman-saarella (tai siis oikeastaan saaria on monta, mutta vain yhdelle, ainoalle asutulle, Heimaeylle, pääsee kätevästi), jonne pääse päivittäin useampia kertoja pikku-lautalla. Saaren läpimitta on noin 7 kilometriä ja siellä asuu paljon lintuja, muun muassa lunneja. Saaren juttu on nuo linnut ja Eldfell-tulivuori, joka vieläkin tupruttelee pikkuisen 1973 sattuneen, melkein Heimaeyn hukuttaneen ja saaren kokoa huimasti suurentaneen purkauksen jäljiltä. Saarella on myos paikkoja, joissa ei paljoa tarvi maata kaivaa löytääkseen lämmintä hiekkaa.

Oli aurinkoinen päivä, merikin oli lähes tyyni, Heimaey oli siis täydellinen kohde, lähdin köröttelemään autollani kohti satamaa puolenpäivän tienoilla, matkaan kului pari-kolme tuntia, matkalla hoitelin muutamia asioita, mm. maksoin elämäni ensimmäisen, toivottavasti myös viimeisen, ylinopeussakkoni ja kävin kaupassa. Otin ja jätin yhden liftarinkin matkanvarrella. Ja satamaan päästyäni kello oli kaksi. Edellinen lautta oli lähteny yhdeltä. Ja seuraava lähtisi neljältä. Lauttamatka kestää noin 45 minuuttia ja paluulautakseni olisi mun ollut valittava klo 17.30 starttaava lautta. Silmänräpäyksen mietittyäni tulin siihen tulokseen, että saarelle meno ja lauttamatkan maksaminen tuolloin olisi yhtä tyhjän kanssa. Ens kerralla vois ehkä olla järkevää hieman tarkastaa lautan aikatauluja, mutta tuolloin jälkiviisastelu ei auttanut.

Olin jo periaatteessa puolimatkassa kohti Vikin kylää, joten ajattelin ajella sinne. Matkalla iski kuitenkin pieni ahdistus siitä, että istun lähes koko, kauniin aurinkoisen, päivän autossa. Eikä kyseinen ajatus ollut mieleeni, niinpä sitten bongasin ajellessani tienvierestä kallion, jonka hurjapäänä valloitin (kiivetessäni mietiskelin, pääsenkö sieltä enää elävänä alas). Söin kalliolta löytyneitä epämääräisiä marjoja, jotka oli hyviä, löysin nojatuoliksi soveltuvan kiven, istahdin ja otin kirjan käteen. Välillä luin, välillä torkuin, mutta koko ajan olin auringon alla, mikä oli kyllä mukavan rentouttavaa ja mieltä virkistävää :) Enkä palanut! Iltapäivä oli siinä vaiheessa jo sen verran pitkällä :)

Valkoiset villantuottajat olivat taas väärällä puolella aitaa ja lyllersivät karkuun, minkä kerkesivät minun suunnatessa kohti edessä näkyvää valloituskohdettani, reunat oli jyrkät :D

Epäonnistuminen nro 2.
Mulla on ollut nyt kaksi vapaapäivää putkeen, mikä on meidän toisen kokin, Stefanin mukaan "holiday" :D Mielessäni on ollut hirveän hyviä ajatuksia, mitä näinä vapaapäivinäni tekisin, mutta ajatuksista tekoihin on pitkä matka. Ensiksi ajattelin etsiä itselleni kyytiä Akureyriin ja viettää siellä nämä päivät. Noh, en löytänyt kyytiä, enkä siis mennyt. Seuraavaksi ajattelin soittaa yhteistyökumppaniyritykseen, Arctic adventuresille kysyäkseni snorklaus- ja/tai moottorikelkkailuretkiä. Eldhestarin työntekijät saavat joitain Arcticin retkiä ilmaiseksi, jos niille on tilaa, mutta vapaita paikkoja voi tiedustella vasta edellisenä iltana ysin-kympin maissa. Olin puhelimen lähellä ennen ysiä ja kympin jälkeen, eli missasin sitten senkin tilaisuuden kumpanakin päivänä.

Näiden kaikkien tosi hyvin suunnittelemieni tekemisten sijaan kuljetin eilen uusimman työkaverini, Ninan, pankkiin ja takaisin, jolloin samantien kyytiini hyppäsi tallilta kipeä Lea, jonka heitin kotiinsa Selfossiin. Selfossissa tajusin olevani vaarallisen lähellä hevoskauppaa, jonka kauniit, ihanan pehmeät ja ennen kaikkea tosi coolit ja käytännölliset (oikeasti ;) ) nahkachapsit ovat vierrailleet mielessäni huolestuttavan usein. Noh, enää ne eivät vain vieraile mielessä, vaan pääsevät tositarkoitukseen huomenna, minkä jälkeen niitä vielä pikkusen fiksaillaan mun eripaksuisiin reisiin sopiviksi ja sitten ne on täydelliset! Niin ja mukaan tarttui myös softshell-ratsastushousut, että kyllä nyt taas kelpaa heppailla ;) Illalla oli vielä kylän paikallisessa työkaveri Annan läksiäisten läksiäiset ja söin vihdoin Ostaveisla-pitsan, joka koostuu kolmesta eri juustosta ja syödään marjamarmeladin kera! :D Ja tänään oonkin sitten vaan chillaillut ja tehnyt niitä tietokonehommia, mitkä eilen jäi tekemättä, kuten esimerkiksi päivitellyt tämän blogin pitkästä aikaa! :)

Eipä tässä kait muuta, tallielämä rullaa samaan tahtiin. Paitsi, että sesonki on aivan selkeästi lopussa ennen aasialaisarmeijan revontulimetsästyskauden alkua. Satuloitavia hevosia seisoo aamuisin pihassa usein vain 40-60 sen 80-100 sijaan ja päivällä tosi moni oppaista saa nauttia tosi kivoista talliaskareista, kuten kesäkäytössä olleiden ikivanhojen satuloiden oljyämisestä ja varastoimisesta. Puolet hevosistakin ovat kirmailleet jo kengättöminä vehreille laitumille, ei niille vehreimmille, mutta joksikin aikaa lomalle kuitenkin ;) Muutamat taisivat valitettavasti lähteä sinne vehreimmillekin, mutta sellaista se elämä on...

Heihei!

H.

P.S. Blue Lagoon katsastettu! Turisteja on kuin tulivuorenpurkauksessa tuhkaa, mutta silti aika jännä ja täydellinen rentoutuspäivän kohde kera saatavilla olevan itsepalvelu-silicasavikasvohoidon :) Niin ja Suomessakin pyörivä elokuva "Of horses and men" on myös katsottu, oikeastaan voin vaikka suositella, jos haluaa nähdä jotain erilaista. Varsinkin näin maassa olleena ymmärrän elokuvaa suht hyvin, sellainen se ihmisen ja hevosen välinen suhde monessa muodossaan on :)

Aurinko paistaa, eika vetta sada!

Moi!

Talla saalla ja nakymalla startattiin seikkailu lannessa. Ei huono.

Sisko oli ja meni, aika kiireista oli meno, kun pyräytettiin samantien maan lansikulmalle Westfjordeille, Lansivuonoille, jonne ei kovin moni eksy. Edes asumaan. Komeat oli nakymat ja paljon oli ajoa. Muutama paiva vietettiin taalla mun tilalla ja sain sattumalta yhden ylimaaraisen vapaapaivankin. Loppujen lopuksi paadyin tuolloin kuitenkin vetamaan yhden puolen paivan ratsastusretken siskolleni ja yhdelle ulkopuoliselle vieraalle. (En saanut lupaa osallistua retkelle pelkkana vieraana, koska tallilla oli pulaa oppaista ;) Tehokas vapaapaiva! ;)

Haahkan(ko?) muna. Pahaa oli.

Saat ovat olleet aika vilpoisia ja sateisia ja valilla se on "vahan" ketuttanut, mutta kun Anu (-sisko) laks, tuli meille aurinko ja ihan kuulkaas T-PAITA-kelit! Tata onnea on nyt jatkunut noin puoltoista viikkoa, maa alkaa kuivua eika kaikki paikat oo enaa ihan kurassa, Jess! Olen myos intoutunut kuljettamaan kameraa mukanani ratsastusretkilla ja komeita kuvia on tullut :D





Parina iltana ollaan kayty uiskentelemassa meidan lahijoessa, ihanan kirkasta ja lamminta vetta! Eilen nuo nuoret halusivat menna hveragerdin uima-altaille, liityin myos joukkoon, mutta paadyinkin paa-asiassa pelaamaan biitsia paikallisen pariskunnan kanssa viereiselle hiekkakentalle. Ai etta oli kivaa pelata, pitkasta aikaa!






Lauantaina olis tiedossa varmaan koko kesan kohokohta, ainakin Hveragerdissa: Kukkaisfestivaalit! :D Ajatuksissa olis menna pyorimaan nurkkiin lauantai-iltana toiden jalkeen, saidenkin pitais olla hyvat, niin mikas siina on ollessa, ilotulituksia ja kokkoa katsellessa. :)

Arki on kovaa tyontekoa, eika vapaa-ajan ongelmia yleensa ole: peti kutsuu pian tai vahan myohemmin toista paastyani. Mutta itse tyo on kylla silti aika kivaa, tietenkin valilla tulee vahan arsyynnyttya, jos tuntuu, ettei ihmiset kuuntele (kuvien henkilot eivat liity tapauksiin :) ), sellaista se vaan valilla on.

Eilen en voinut olla nauramatta, kun nain yhden asiakkaani pitka, liehuva hame paalla lahdossa ratsastamaan :D Sanoinkin, etten itse ole hameen kanssa ratsastanut, mutta voidaan koittaa, miten homma sujuu ja sujuihan se, loppujen lopuksi ihan ookoosti. En kuitenkaan suosittele kenellekaan hametta, jos on ratsastusretki suunnitteilla, naistensatulat on aika harvassa nykyaan ;)

P.S. Joku on saattanut yrittaa tavoitella mua suomalaisesta puhelinnumerostani. Se on vahan hankalaa. Mukanani oli alussa kaksi puhelinta, suomalaista numeroa mukanaan kantanut puhelin hajosi, enka ole vaihdellut simeja. Ja vaikka olisinkin, olen paivat ulkona ja puhelin sisalla, yot taas vietan kivasti hotellin alakerrassa, maan alla, jossa kuuluvuus on mita on. Pahoittelen siis vaikeastitavoiteltavuuttani, mutta oon vahan vasynyt tekemaan asian eteen paljon mitaan, kun mahdollisuudet ei hirveasti ole. Mun tietokonekin on kovin hankala! Etta en voi nyt muuta kuin, syvasti pahoitella eritasoista hitauttani.

Kun saa herata auringonpaisteeseen, ei se niin kamalaa ole se noin 150 hevosen pellolta tallille paimentaminen kahteen pekkaan klo 6.30 ;)

H.

Landmannalaugar paivitys osa 2.

Moi!

No niin nyt seuraa lupaamani tarkempi paivitys mun elamani ensimmaisesta pitkasta ratsastusvaelluksesta Islannissa. Kuten jo mainitsinkin, mun retken nimi oli Landmannalaugar, jonka huipennus asiakkaille on paasta lilluttelemaan kuumissa lahteissa keskella Islannin eramaata. Toki koko vaellus on jo ihan itsessaan, vapaana juoksevan hevoslaumamme joukossa, ainutlaatuinen elamys. Joillekin jo pelkan Heklan, joka on ko vaelluksella nakopiirissa lahes koko ajan, nakeminen on jo jotain. Meilla on monia muitakin pitkia vaelluksia, mm. Yksi, huima noin kahdeksassa paivassa lapi maan kulkeva vaellus, jossa ratsastetaan sellaiset kuutisen kymmenta kilometria paivassa. Landmannalaugar-vaelluksella ratsastuskilometreja kertyi paivassa noin 40 km, mika tarkoittaa istumista hevosen selassa suunnilleen kahdeksan tuntia paivassa.

Meidan ryhma oli aavistuksen haastava seka kooltaan etta laadultaan, mika tarkoittaa sita, etta joukossamme oli yksi aloittelija (joita naille vaelluksille ei yleensa oteta) ja ryhmakoko oli aavistuksen normaalia pienempi, eli myos hevoslaumamme oli pienempi. Ja kun vapaana juokseva hevoslauma on pikkuinen, voi kayda niin, ettei lauman jasenet kayttaydy aivan laumaelainten tavoin, seuraten toisiaan vaan tekevat myos itsenaisia paatoksia. Ja kun hevoset tekevat omia, itsenaisia paatoksia saattaa kerran tai kaksi kayda niin, etta osa laumasta seuraa natisti ratsastajia (pari-kolme ratsastajaa “ajaa” laumaa takaapain ja yksi ratsastaja pitaa lauman paaratsastusryhman takana, jotta lauma ja ratsastajat eivat sekoitu keskenaan), mutta osa laumasta paattaakin esimerkiksi lahtea aivan painvastaiseen suuntaan! Nain kavi meille pari kertaa: kerran puolet hevosista paattivat lahtea kotimatkalle ennen aikojaan ja toisella kertaa osa hevosista halusi tehda ihan ite ihan oman tutkimusmatkan kohti tuntematona. Onneksi kummallakin kerralla toinen meista apuoppaista, ruotsalainen Marika, oli nopea ja nappara ja sai paimennettua loppulauman takaisin joukkoomme! Laumamme myos vahan villiintyi kerran tai kaksi ja sekoittui ratsastajaryhmaan. Ensimmaisella kerralla oma ratsuni pukitti minut selastaan ja tama meidan ryhman aloittelija muksahti maahan myos. Kellekaan ei kaynyt mitaan ja matka jatkui uusien ratsujen kera. Toisella kerralla meidan lauma luuli kuulleensa jotain todella pelottavaa ja koko lauma ohitti ryhmamme yhdessa hujauksessa, kukaan ei tippunut, eika lauma vienut yhtakaan ratsukkoa mukanaan, mutta suurempi huolenaihe oli saada lauma pysaytettya, ennen kuin se katoaa kokonaan nakyvista. Kaikki kuitenkin paattyi onnellisesti, saatiin lauma kasaan ja rauhoittumaan ja itseasiassa kaikki vieraat olivat ennemminkin oikein innoissaan laumamme aiheuttamasta tempauksesta ja sita seuranneesta vauhdin hurmasta, kuin peloissaan ;)

 

Meilla oli muutamat kivat sankarit laumassamme, jotka joko yrittivat koko ajan tunkeutua ratsastajien valiin tai kehittelivat omia polkujaan, mutta viikon mittaan kaikki jo tiesivat, miten kukakin laumassa kayttaytyy ja pahempia kommelluksia valttaaksemme satuloimme nama haastavat kaverit allemme aina kun tiedossa oli esimerkiksi katoamistempauksia mahdollistavat alueet. Kaiken kaikkiaan viikon mittainen retki onnistui suht kivasti, eika ainakaan ollut liian tylsa. Myos nakymat, ehka hivenen kosteahkosta saasta huolimatta, olivat komeat ja tama maa jaksaa aina vaan ihmetyttaa jo ihan pelkalla karulla olemuksellaan, mutta myos silla, miten napparasti isokin hevoslauma voi kulkeutua paikasta A paikkaan B ihan vain muutamien ihmisten ohjatessa. Jos autoja jossain tuli vastaan, ne hidastivat ja antoivat hevosten ohittaa, kukaan ei missaan heristanyt nyrkkia ja kaikissa maja- ja useammissa pysahdyspaikoissamme oli hevosille aitaukset valmiina. Jos aitauksia ei ollut, me teimme ne paimennarulla ihmisten toimiessa tolppina, katevaa! :)

Nyt elama on taas normalisoitunut ja yks paiva kohtasin ehka arsyttavimman asiakkaani ikina! Meilla kay jos jonkinlaisia vieraita ja paaasiassa kaikki ovat enemman tai vahemman mukavia ja tekevat mita pyydetaan jne. Enka pahemmin valita kenestakaan, koska sellaiseen ei ole tarvetta. Mutta sen ma vaan sanon, etta, jos et ole ikina ennen ratsastanut, et ole kiinnostunut hevosista pienintakaan pirausta eika sulla ole minkaanlaista kiinnostusta edes yrittaa tehda oloasi mukavaksi hevosen selassa, ALA VARAA RATSASTUSRETKEA, edes lyhytta! Sattuipa kerran niin, etta eras keskieurooppalainen sankari oli tullut Islantiin patikoimaan ja saanut sitten loistavan ajatuksen varata viikon vaelluksen jalkeen itselleen ratsastusretken kuvitellen, etta ratsastus on kuin nojatuolissa istumista. Parhaimmillaan toltti voi kyseisen kokemuksen tarjota, mutta meilla ei valitettavasti ole yli 300 taydellisesti tolttaavaa hevosta, vaan joskus toltti on pikkuisen pomppivaa tai joudut tekemaan edes vahan toita sen loytaaksesi. Moni meidan vieraista yrittaa tyoskennella ratsunsa kanssa ja aika usein yritys myos palkitaan. Mutta tama sankari oli jo suht kypsa siihen, etta hevonen meni aavistuksen kavelyvauhtia kovempaa. Kun kuulin takaani suht kovaaanisen komennuksen (karjaisun) hevoselle, oli myos tama opas aika kypsa eraaseen asiakkaaseen ja pysaytti hevosensa komentaakseen pikkuisen asiakastaan. Eli sanoin hieman painokkaammin etta ala ikina, missaan tapauksessa huuda, kilju tai karju hevoselle, koska pahimmassa tapauksessa tama saattaa pelottaa kanssaratsastajienkin hevoset! Meilla oli parisenkymmenta aloittelijaa matkassa... Yhdessa vaiheessa tama sankari oli sitten talutusratsastuksessa, minun rinnalla ja joka ikinen tolttiaskel joka otettiin, oli aivan liian vauhdikas. Yrittaa siina sitten tarjota muille tolttikokemuksen, kun yksi nelikymppinen kitisija vinkuu vieressa. Sattui nilkkoihin ja sattui takapuoleen ja huojutti ja vaikka mita! Ratsastus ei ollut turvallista, hevoset eivat totelleet jne jne jne. Eihan ne hevoset tottele ja onhan ratsastus, kuten kaikki muukin urheilu, vaarallista, jos sina et kuuntele, mita sinulle sanotaan, etka oikeastaan ole kiinnostunutkaan tekemaan mitaan muuta kuin valittamaan. Nih! Ei ratsastus ole kaikkien juttu, eika siihen ketaan pakoteta. Paaosin asiakkaamme, myos aloittelijat, lahtevat talliltamme hyvilla mielin, taysissa sielun ja ruumiin voimissa, vaikka takapuolta vahan valilla pakottaakin ;)

Siskosein tulee ensi viikolla kaymaan, tiedossa on armotonta ajoa, saa nahda mita muuta, mutta tutun ihmisen vierailu tulee ihan tarpeeseen! :)

Kaytiin pelaamassa vahan paintballia... Voitin pelin nimelta "chicken", pysyin kentalla ainoana tiimistani!

H.